Blogi - Raija Westergård

3. heinä, 2022

Tämän kotisivuni otsikkoon olen taannoin kirjoittanut aforismin Helen Kelleriltä ja joku kerran kysyikin, että kuka hän oikein on? En tiedä olenko juuri minä oikea ihminen vastaamaan, mutta vastaan silti. Helen Keller nimittäin lukeutuu siihen suureen joukkoon historian unohdettuja "jänniä naisia", joista kirjoittaa myös Maria Pettersson kirjassaan Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Atena Kustannus, 2020:

"Näistä naisista ei kerrottu historian tunneilla. Kirja tutustuttaa yli sataan voimanaiseen, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan, mutta joista harva on kuullut. Historian jännät naiset marssittaa esiin liudan kiinnostavia naisia, jotka ovat jääneet suurmieshistorian varjoon: kiinnostavia, uskomattomia, kauheita, törkeitä, sankarillisia ja ennen kaikkia jänniä persoonia. Heidän elämäntarinansa saavat lukijan haukkomaan henkeä ja kysymään: miksi en ole kuullut heistä aiemmin?"

Mutta siis Helen Keller? Maria Pettersson kirjoittaa Kelleristä näin: "Helen Keller, kuurosokea, radikaali sosialisti, vammaisten ja työväenluokan puolustaja, joka valmistui ensimmäisenä kuurosokeana yliopistosta, jolla oli oma vaudeville-numero ja jota FBI tarkkaili hänen radikaalisuutensa takia."

Keller syntyi alabamalaisella farmilla ja puolitoistavuotiaana sairastui tuntemattomaan tautiin, jonka seurauksena menetti näkönsä ja kuulonsa sekä aluillaan olleen puhekykynsä. 7-vuotiaana hän sai opettajaksi näkövammaisen Anne Sullivanin, jonka kanssa Keller vietti seuraavat 50 vuotta. Keller valmistui Harvardin yliopistosta 24-vuotiaana ja oli ensimmäinen maailmassa yliopistosta valmistunut kuurosokea. Keller kirjoitti elinaikanaan lukuisia kirjoja, 500 esseetä, kolumnia ja puhetta. Hän sai kaksi USA.n korkeinta siviileille myönnettävää kunniamerkkiä. Mainittakoon, että Keller vieraili myös Suomessa vuonna 1957 ja vierailu on dokumentoitu ja sitä voi seurata  Areenasta:  https://areena.yle.fi/1-50197592 

Helen Kellerin elämänpolku ei ollut helppo, mutta hän sinnitteli aina eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Hän on kirjoittanut lukuisia aforismeja, joita on siteerattu laajalti ja myös itse ole niitä lukenut sopivana hetkenä, kuten tällaisena seesteisenä kesäpäivänä, jolloin ei ole kiire minnekään ja aurinko paistaa.

"Maailman parhaita ja kauneimpia asioita ei voi nähdä tai koskettaa, ne on tunnettava sydämellä." (Helen Keller)

Raija Westergård

 

 

21. kesä, 2022

Tänään on kesäpäivänseisaus. Päivä ja päivänvalo ei siis tänä kesänä tämän pidemmäksi tule, eikä yötä ole nyt nimeksikään. Nukkua ei kannattaisi, mutta väkisinkin muutama tunti täytyy jossain unenkaltaisessa olotilassa viipyä, mutta onneksi ei kovin montaa tuntia kuitenkaan. 

Kesäpäivänseisausta on juhlittu tuhansia vuosia ja erilaisissa kulttuureissa tietenkin hieman eri tavoin. Meillä on juhannus, joka on siirretty jo ajat sitten vietettäväksi viikonloppuna ja keskiajalla sekä sen jälkeen juhannus on ollut nimenomaisesti Johannes Kastajan päivä. Itse kuitenkin haluan viettää keskikesän juhlaa juuri tänään, kesäpäivänseisauksen taianomaisena päivänä ja kokea sen ikivanha  henki ja maaginen virtaus.

Englannissa, noin 50 km. Oxfordista lounaaseen sijaitsee Stonehenge, yksi vaikuttavimmista maailmanperintökohteista eli kivipaasimuodostelma, jonka uskotaan olevan jonkinlainen menneitten maailmojen kalenteri.  Monumentin koillispuolen sisäänkäynti on suunnattu kesäpäivänseisauksen auringonnousuun. Stonehenge on houkutellut tuhansia katsojia vuodesta toiseen ihastelemaan juurikin kesäpäivänseisauksen auringonnousua. Osa auringonnousun todistajista on juhlan pakanallista alkuperää kunnioittaen pukeutunut esimerkiksi kelttiläisiksi papeiksi, druideiksi. Mukaan mahtuu myös hippejä, auringonpalvojia ja "taviksia".

Itse vietin tänään jo varhain aamuhetkeä omassa kappelissani ja katselin kun aurinko valaisi maisemaa ja ympäröivää vihreyttä. Niin, olenko muuten kertonut aiemmin, että minulla on oma kappeli tällä tontilla? Puhekielessä vieraille ja lapsenlapsille se on vain tavallista tilavampi lisäolohuoneeksi kalustettu "leikkimökki", mutta minulle paikka on nimenomaan kappeli, oma yksityinen tila,  hiljentymishuone, jonne menen ilman puhelinta mietiskelemään ja fundeeraamaan kaiken katoavaisuutta. En sano, että jokainen ihminen tarvitsisi oman kappelin, mutta minä ainakin tarvitsen, enkä osaa selittää miksi. Sille ei kai olekaan selitystä olemassa. Eikä se kai sellaista tarvitsekaan.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kesäpäivänseisauksen päivää, hyvää juhannusviikkoa ja rauhallista ja kaunista juhannusta! 

Raija Westergård

 

 

17. kesä, 2022

On myönnettävä, että olen tullut siihen ikään etten enää halua vilkaista peiliin varsinkaan aamuisin. Ei sillä etten uskaltaisi niin tehdä, mutta kun ei muutenkaan ole kovin suurta mielenkiintoa omaan ulkonäköön välttämättömien aamutoimien jälkeen. Sama pätee pukeutumiseeni. Pukeudun mieluiten tummaan ja huomiotaherättämättömiin vaatteisiin. Tykkään kyllä väreistä, mutta en halua niitä ylleni kuin ripauksen, jos sitäkään. Ai miksikö? Ehkäpä haluan, että minut muistetaan ja  tiedostetaan aivan muista syistä kuin, että miltä näytän tai mitä minulla on ylläni.

Peiliä käytetään ilmaisemaan monia merkityksiä ihmisen elämässä. "Katso peiliin", kuulee, jos sattuu arvioimaan joitakin asioita niin ettei keskustelukumppani välttämättä olekaan samoilla linjoilla. Jotkut kehopositiivisuuden puolestapuhujat saattavat kehottaa katsomaan peiliin, ja hymyilemään omakuvalle, oli se sitten millainen tahansa katsojan omasta mielestä. Ja hyvä niin, olen toki samaa mieltä.

Mutta peili voi olla myös vastustaja, jopa pahin vihollinen. Entisessä elämässäni vuosia sitten hoivalaitoksessa muuan asukas rikkoi peilin huoneessaan. Hän nyrkitti omaa peilikuvaansa, koska luuli näkevänsä siellä jonkun muun - ja kaiketi ei enää tunnistanut omaa vanhaa itseään, ja kun "tuo vanha ja ruma mies tuijottaa vihaisesti joka ainoa yö". Hänelle peili oli pelottava ja vihamielinen ja siksi hänen huoneeseen ei enää asennettu peilejä.

Niin se taitaa elämässä olla muutenkin, että monessa tapauksessa pahin vastustaja löytyykin juuri peilistä, omasta itsestä. Miksi siis vastustaa omaa itseään? Se on sama asia kuin Don Quijote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan päivä toisensa jälkeen. Muistanette tuon mainion espanjalaisen Miguel de Cervantesin (1547 - 1616) kahtena niteenä ilmestyneen teoksen vuosilta 1605 ja 1615. Don Quijotea pidetään nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana ja yhtenä maailmankirjallisuuden suurista klassikoista:

"Romaanin alussa Don Quijote on lähes 50-vuotias, kaitakasvoinen, luiseva ja lujarakenteinen mies. Tulisuudestaan ja tinkimättömyydestään huolimatta don Quijote on lämminsydäminen ja herkkä herrasmies, jonka hourupäisyys herättää joissakin ihmetystä, toisissa hilpeyttä. Hän käy tuimaan sotaan jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja kokee näiden kanssa otellessaan lähinnä nöyryyttäviä tappioita. Don Quijoten aistit toimivat yllättävästi: hän saattaa luulla majataloja lumotuiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi ja talonpoikaistyttöjä kauniiksi prinsessoiksi. Naapurissa asuva ruma maalaistyttö on vaeltavalle ritarille kaunis neitsyt, jolle mies vannoo ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Don Quijoten mielestä sankarien tehtävänä on poistaa lumous erilaisten asioiden ja ihmisten ympäriltä, ja tähän elämäntehtävään hän sitoutuu innokkaasti, muiden eriävistä mielipiteistä välittämättä". https://kiiltomato.net/critic/miguel-de-cervantes-don-quijote/ 

No niin. Kuka sinua katsoo peilistä juuri tänään? Onko hän ystävä vai vastustaja? Toivottavasti ystävä.

Raija Westergård 

 

 

10. kesä, 2022

Olen jo pari vuotta haaveillut kukkapellosta lapsuuskotini maisemassa ja tällä viikolla sitten tuo jokivarren noin hehtaarin alue muokattiin ja kylvettiin sopivasti sateen alle. Vuokraviljelijäni siis teki työn ja minä vaan katselin ja ihmettelin, miten suuria nuo pellonmuokkauskoneet ovat nykyään. Tai ehkäpä se vaan näytti siltä, kun pelto on tässä kohtaa niin pieni ja kapea eikä kovin lähelle jokea edes uskalla koneilla ajaa.

Kylvin jo aiemmin keväällä Katariinan kukkaseosta pienille alueille pihassa ja kylvin eilen myös Rauhankukkaa eli auringonkukkia sinne tänne. Kukkapeltojen äiti Katariina Pylsy teki keväällä  Hämeenkyrön valtuustossa aloitteen Operaatio Rauhankukasta ja tänä kesänä aloite toteutuu ja auringonkukan siemeniä jaetaan mm. Hämeenkyrön kirjastossa. https://oivaseutu.fi/artikkelit/hameenkyrossa-kukkii-loppukesasta-runsaasti-auringokukkia/ 

Kukat muuttavat maailmaa tai ainakin maisemaa. Ukrainan symboli on siis auringonkukka ja se on saanut aivan uuden merkityksen nyt sodan päivinä. Muitakin historian käännekohtia on, jossa juuri kukka tai kukat on jollain tavalla mukana joko symbolisesti tai ihan konkreettisesti. Ainakin minulla itselläni on joku uutiskuva syöpynyt muistiini, kuva, jossa sotilaan aseen piippuun asetellaan kukka.

Kirgisiassa oli tulppaanivallankumous vuonna 2005 ja Portugalissa neilikkavallankumous vuonna 1974. En muista tarkkaan, mitä noissa vallankumouksissa tapahtui, mutta jonkinlaisista poliittisista konflikteista oli kysymys - ei kuitenkaan varsinaisesta sodasta kuten Ukrainassa tänä päivänä. Ja jotain samansuuntaista kukkiin liittyvää toimintaa muistan myös Brahan keväästä 1967, jolloin neuvostotankit vyöryivät silloiseen Tsekkoslovakiaan ja siis Brahaan. Muistaakseni kyse oli lähinnä mellakasta, ei sodasta. 

Tällä hetkellä syreenit kukkivat täydellä terällä ja tuoksu on huumaava. Miten kaunista onkaan nämä alkukesän päivät ja myös sateiset päivät, koska silloin luonto peseytyy entistä kirkkaimpiin väreihinsä. Omenapuut jo lopettivat kukintansa ja jotka nekin olivat hetken todella kauniita. Aiemmin keväällä katselin vanhaa omenapuuta - istutettu varmaan joskus heti sodan jälkeen - että ompa ruma ja se pitää kaataa. Onneksi ei kaadettu, koska juuri se kukoisti kaikista kauneimmin kuin mikään nuoremmista puista.

Auringonkukista ja Ukrainasta tuli mieleeni Pentti Saarikosken runo - jota en nyt muista sanasta sanaan - mutta suunnilleen, että tulisi kevät ja tykeistä taottaisiin auroja. No, kevät on muuttunut kesäksi ja Ukrainassa aseet puhuvat edelleen. Veikkaan, että tuo sota tulee kestämään vielä pitkään, mutta toivottavasti olen väärässä.

Saarikoskelta muuten muistan erään toisen runon, joka sopii hienosti ainakin minulle tässä elämäni vaiheessa. Tänään haluan jakaa runon teidän kaikkien kanssa eli niin se taitaa olla, että olemme aina siinä paikassa kuin meidän pitääkin olla: "Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni, tulin milloin mihinkin ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa" (Pentti Saarikoski)

Kuva ohessa: Katariina Pylsy

Raija Westergård

 

4. kesä, 2022

Monet varmaankin muistavat takavuosien hienon elokuvan Korppi sylissä, jonka on ohjannut legendaarinen Carlos Saura vuonna 1976. Muistin elokuvan uudelleen, kun kuulin radiosta tähän sävellettyä musiikkia, jota on taltioitu myös suomeksi mm. Tuula Amberlan laulamana. Elokuvasta itse muistan parhaiten päätähden, 9-vuotiaan tytön silmät, jotka näkevät kaiken:

"Elokuva kertoo  9-vuotiaasta Anasta, joka päätyy äitinsä sekä isänsä kuoleman jälkeen siskoineen tätinsä hoidettavaksi. Analla ei oikeastaan ole elokuvan aikana juurikaan ystäviä eikä läheisiä tunnesiteitä keneenkään. Hänen mielessään nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus sekä fantasiat kuolleesta äidistä ovat osa arkista todellisuutta, minkä johdosta elokuvakin toisinaan unohtaa lineaarisen kerronan ja lipuu eri aikatasojen sekä harhojen välillä mutkattomasti. 

Cria Cuervos - Korppi sylissä on kaikkea muuta kuin sentimentaalinen tai romantisoitu kuvaus lapsuudesta. Elokuvan kuvaama lapsuus tiukassa tapayhteiskunnassa on nimenomaan kolkkoa ja synkkää painajaista, jossa kaksinaismoralistisiin ja epäluotettaviin aikuisiin on mahdotonta luoda uskottavaa sidettä ja epätoivoiset kuolemantoiveet nousevat lapsen mieleen ainoana varmana pakotienä ja symbolisena kapinana ahdistavaa järjestelmää vastaan. Tosin mainittava on, ettei kyseessä ole mikään väkivaltaeeppos tai sysisynkeä murhenäytelmä vaan elokuvassa on myös positiivisempiakin tunnelmia sekä kohtauksia, niin kuin jokaisessa monisävyisessä laatuelokuvassa kuuluukin. Tyylillisesti elokuva ei sen kummemmin kikkaile epälineaarista kerrontaansa kummemmin, vaan eteneminen on varsin verkkaista ja selkeää. Erityismaininta on annettava tämän teoksen lapsinäyttelijöistä, etenkin Anaa esittävä Ana Torrent on vähäeleisyydessään todella vakuuttava. Lisäksi elokuvassa kuullaan legendaarinen pop-kappale Porque te vas?." (Brutus, 2.6.2016)

Kun nyt korppi (variksien heimoon kuuluva lintu) tuli puheeksi, niin mieleeni tulee eittämättä skandinaavinen muinaismaailma ja viikinkimytologia, jossa korpilla tai korpeilla, koska niitä oli Odin-jumalalla kaksi eli Hugin (ajatus) ja Munin (muisti) ja ne viihtyivät Odinin olkapäillä, milloin eivät olleet tiedustelulennoilla tuon ajan käsityksen mukaan kaikissa yhdeksässä maailmassa. Hugin ja Munin lensivät aina aamunkoitosta aamukoittoon ja toivat maailmoista viestejä Odinille.

Edesmennyt äitini muuten sanoi aina nähdessään ja kuullessaan korpin, että se tuo huonoja uutisia ja että korppi pitää siksi pelotella tiehensä. Eli jotain ikivanhaa tietoisuutta muinaisuskonnoista  on vielä säilynyt meidän päiviimme, ja edelleen minäkin olen sitä mieltä, että korpilla on viesti, mutta ei aina suinkaan huono viesti. Kannattaa siis havaita korpit maisemassa ja miettiä (vaikkei nyt ihan tosissaan, mutta kuitenkin) että mikähän viesti kotikuuseen tänään lentäneellä korpilla on juuri minulle? 

Korppi on myös Hämeenkyrön nimikkolintu. Minusta se tuntui aluksi hätkähdyttävältä, mutta olen jo tottunut ajatukseen. Ehkäpä se pitääkin olla juuri niin, meidän kaiketi pitää ymmärtää kaikki Odinin ajan 9 maailmaa, mitä ne sitten nykypäivänä ovatkaan ja millä nimellä ne tunnetaan. 

Kuuntele täältä Korppi sylissä-elokuvan musiikkia: https://youtu.be/87zXKhilOuI 

Raija Westergård