Blogi - Raija Westergård

14. touko, 2022

Internetin merkillisestä maailmasta tuli silmieni eteen joku päivä vanha  mustavalkoinen kuva Antti Isotalosta ja Antti Rannanjärvestä, kuuluisista 1800-luvun pohjanmaalaisista puukkojunkkareista. Kuvassa molemmat ovat "raudoitettuna" eli kahlittuna, kuten tuohon aikaan pahimmat murhamiehet ja rähinöitsijät kytkettiin  yleisen turvallisuuden nimissä. Koska olen itsekin puukkojunkkarisukua, en kahleita ihmettele enkä tuon ajan ilmapiiriä sinällään, mutta kuvasta tuli mieleen toisenlaiset kahleet, joita saatamme itsekukin kantaa tiedostamattamme koko elämän ajan.

Aiheesta oli kiinnostunut myös Albert Einstein (1879-1955) ja hän kirjoitti "mielen vankilasta" näin: Ihminen on maailmankaikkeudeksi nimeämänsä kokonaisuuden osa, jota aika ja avaruus rajoittavat. Hän kokee itsensä, ajatuksensa ja tunteensa jonain muusta erillisenä – tämä on tavallaan hänen tietoisuutensa luoma optinen harha. Tämä harha on meidän vankilamme, joka rajoittaa meidät henkilökohtaisiin haluihimme ja välittämään vain muutamasta lähipiiriimme kuuluvasta ihmisestä. Tästä vankilasta vapautumisen on oltava tehtävämme laajentamalla myötätuntomme piiriä ja ottamalla vastaan kaikki elävät olennot ja koko luonto kaikessa kauneudessaan. Kenenkään ei ole mahdollista saavuttaa tätä kokonaan, mutta tähän saavutukseen pyrkiminen on jo itsessään vapautumista ja sisäisen turvallisuuden perusta."

Tähän ei ole ainakaan minulla mitään lisättävää tai pois otettavaa. Ja olen ehdottomasti samaa mieltä siinä, että on laajennettava myötätuntomme kehää,  ja on ymmärrettävä inhimillisyyden periaate kaikissa toimissamme. Valitettavasti aikamme ilmapiiri ei tue näitä ominaisuuksia juuri millään tavalla. Moderni länsimainen näkemys hyvästä elämästä koostuu ensisijaisesti kuluttamisesta, omistamisesta, saavuttamisesta ja elämyksistä. Suoriutumisesi, omaisuutesi, ulkonäkösi ja sosiaalinen statuksesi mittaa ihmisarvosi.

Tänä päivänä on myös niin, että näemme luonnon ja kaiken sen monimuotoisuuden ja lajitoverimme henkilökohtaisten tarpeittemme kohteina, joita voimme joko käyttää hyväksi tai poistaa tieltämme tarvittaessa. Tämä on erillisyyden harhan luoma kahle tiivistettynä. Tällaiseen vankilaan joutunut ihminen ei voi olla onnellinen, vaikka olosuhteet muuten olisivat suotuisat hyvän elämän perustaksi.

No niin, nyt on vapautettava itsensä synkistelystä tällä erää ja mentävä ulos, koska juuri nyt paistaa aurinko täydeltä terältä ja koivut ovat hiirenkorvalla. Siispä ulos kuuntelemaan lumoavia  luonnon ääniä. Mikä ihana aamu! 

Raija Westergård

"Ja taivas oli kirkkaampi kuin milloinkaan
ja kaikki taputtivat ja helistivät soittimiaan
joita olivat tuoneet mukanaan
avaruuden eri kulmista ja maailmankaikkeuksista." (Sari Lehtimäki, runotalo.fi)

 

6. touko, 2022

Satuin eilen avaamaan telkun sopivaan aikaan ja sieltä tuli uusintana Virpi Suutarin hieno dokumentaarinen rakkauselokuva Eedenistä pohjoiseen (2014), joka kertoo erilaisista pariskunnista, joilla on intohimoinen suhde puutarhanhoitoon. Elokuvassa seitsemän pariskuntaa kertoo, miten puutarha yhdistää heitä, antaa iloa ja surun hetkellä myös lohtua.

Toiset pariskunnat ovat hioneet puutarhansa huippukuntoon, josta ei varmasti löydy rikkaruohoa suurennuslasillakaan. Toisille pariskunnille taas luonnonmukaisuus on itseisarvo sinällään, he seuraavat perhosia ja loikoilevat riippumatossa milloin mieli tekee. Jotkut pariskunnat tykkäävät juosta alasti puutarhassaan ja yksi mies harrastaa pitsinnypläystä riippumatossa - alasti niinikään.

Eräs pariskunta viettää viipyileviä hetkiä halaten toisiaan, yksi pariskunta kasvattaa kurpitsoita hellästi niille puhellen ja taputellen. Yksi pariskunta myöskin jää mieleen, koska liikkuvat ruusutarhassaan käsikynkkää ja mies, Heikki A. Reenpää kertoo, miten on harrastanut metsästystä yli 80 vuotta ja tekee sen elegantisti eli puhuttelee eläimiä aina ystävällisesti ja erityisesti metsäpeuroja viedessään heille ruokaa.  Kuitenkin haluaisi heti ampua puutarhassaan vilistävän ketun, mutta "kun ei ole nyt pyssyä tässä".

Eräs elokuvan rouva kertoo parantumattomasta sairaudestaan ja valmistautuu kuolemaansa tyynen rauhallisesti ja suunnittelee jopa vaatteensa, jotka hänelle puetaan arkkuun. Hän toivoo polttohautausta ja että tuhkat sirotellaan tähän puutarhaan, tottakai. Ja niin sitten tapahtuukin elokuvan lopussa, kun syksy jo värjää puutarhaa keltaiseen.

Tässä elokuvassa todellakin vaihtelevat ihmisen intohimo puutarhaan, ilo ja suru, kauneus ja katoavaisuus, mutta myös joku katoamattomuus, se, joka on yhteinen kaikille eli "napanuora" äiti Maahan, mullan tuoksuun ja valoisiin kesäöihin, joissa voi kuunnella luonnon ääniä, aistia tuoksuja ja vaikka - kuten elokuvassa - tanssia valssia kuin joskus nuoruuden päivinä, vuosikymmeniä sitten.

Kuva ohessa ei todellakaan ole kuva omasta puutarhastani, vaikka unelmissani se voisi olla juuri tuollainen. Olen toki puuhastellut pihassani monenlaista, ja perennatkin ovat vielä alkukesästä kauniita, mutta työläitä, koska vuohenputki haluaa vallata aina vaan enemmän kasvutilaa. Siksi olen supistanut kukkapenkkejä nurmikolle ja niin teen myös tänä kesänä lisää.  Kaikella on aikansa maan päällä...

Elokuvan Eedenistä pohjoiseen voit katsoa halutessasi Areenasta. Tässä linkki: https://areena.yle.fi/1-2247614 

Toivotan Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille, äideiksi haluaville ja sijaisäideille!

Raija Westergård

 

29. huhti, 2022

Mistä tietää, että vappu on ylihuomenna? No tietysti räntäsateesta, ja miksei yöpakkasistakin, jota ainakin meidän mittari näytti vielä tänä aamuna. Silti kesä odottaa ihan nurkan takana ja monet kukat jo nostaa päätään jopa jään ja lumen läpi.

Itse en valitettavasti osallistu tämän vapun aikaan mihinkään velvollisuuksiin, tehtäviin tai rientoihin. Syytä en tässä ala kertomaan sen tarkemmin, koska se on vähän kuin runoilija Eino Leino aikanaan kirjoitti: "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki..." 

Vappu osuu tänä vuonna mukavasti viikonloppuun, eikä siksi tule ns. pitkää vapaata, joka varsinkin työelämässä oleville on aina tervetullutta. Kaikki eivät tosin tiedä, että mikä se viikonloppu oikein on. Jos olette seuranneet Downton Abbey-sarjaa telkasta, eräässä jaksossa vanharouva Violet Grawley (roolissa Maggie Smith) seuraa illallispöydässä jonkun vieraan jutustelua hauskasta  viikonlopusta ja kysyy sitten aristokraatin aksentilla kulmakarvat koholla: mikä on viikonloppu? 

Viikonpäivillä ja viikonlopuilla on siis erilaisia merkityksiä riippuen, mistä niitä katsoo. Itse muistan tilanteita, jossa silloiset työkaverit kahvipaussilla nauroivat ja kikattivat omia juttujaan, johon sitten joku sanoi selityksen, että perjantai. Eli ikäänkuin viikonpäivällä olisi ollut jotain merkitystä iloiseen rupatteluun ja kikatteluun? Ja silloin oli suurimmalla osalla vuorotyö eli perjantai ei kaikilla ollut missään nimessä perjantai, viikonlopun aatto.

Entä sitten muut viikonpäivät? Nekin ovat osa tätä ainutlaatuista elämäämme ja minusta lause "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi" on edelleen voimassa ja käyttökelpoinen elämänohje. Ainakin tähän aikaan vuodesta pitää osata nauttia valosta, joka lisääntyy koko ajan juhannukseen asti. Kevään ja kesän valo on voima, josta pitää nauttia jopa vimmaisesti ja ihmetellä kevättä - kasvua ja vihreyttä, joka pitkän talven jälkeen on aina yhtä uusi ja ihmeellinen.

"Elä kuin kuolisit huomenna. Opi kuin eläisit ikuisesti". Mahatma Gandhi (1869-1948)

Raija Westergård

 

22. huhti, 2022

Kevään maisemaani liittyy lähes jokakeväinen tulva, joskus vettä on enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta aina pinnan korkeutta seurataan tarkoin. Ei, täällä Hämeenkyrössä asumme ns. kuivalla maalla, mutta Kiikoisten kodissa joki on lähellä varsin monimuotoisena ja elävänä. Ja nyt tulva-aikana on suorastaan ilo seurata virran nopeaa juoksua ja vesilintuja sekä yllä lentäviä joutsenten, kurkien ja hanhien äänekkäitä laivueita.

Tänä keväänä nuo suuret muuttolinnut ovat viihtyneet suurina parvina läheisellä Marjajärvellä, joka ei ole enää ollut järvi vuosikymmeniin, mutta ilmeisesti lintujen geenimuistissa edelleen järvi, jonne voi muuttomatkoilla laskeutua lepäämään ja ruokailemaan. Lintuja on mukava seurata ja kuunnella ja minulle juuri lintujen ääntely on se oikea ja ainoa kevään äänimaisema, tuttu jo varhaisesta lapsuudestani. Muistan muuten sellaisenkin, kun joku kauempaa poikkesi ja ihmetteli, että "miten voitte elää tässä metelissä".

Entisaikojen Marjajärveä on verrattu usein Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevaan Liminganlahteen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Liminganlahti), ja tällainen lintuparatiisi Marjajärvikin oli vielä silloin, kun olin lapsi. En muista sitä koskaan vettä täynnä olevana järvenä, vaan kosteikkona, jossa kuitenkin pääsi veneellä vanhaa joen uomaa saarille asti, jossa oli kiva käydä, paitsi lokkien pesimäaikana. Silloin oli parasta pysytellä kaukana, koska lokit ovat varsin ärhäkkänä pesänsä puolesta, joka on ymmärrettävää.

Järven kuivaushanke alkoi 1950-luvulla eikä silloin vielä ollut Koijärviliikettä tai mitään vastaavaa, joka olisi protestoinut hanketta vastaan. Muistan kyllä joitakin toisinajattelijoita silloin, mutta varsinaista vastarintaa ei ilmennyt, vaikka kuivauksen mukana menetettiin huikea lintuparatiisi ja maisema hiljentyi radikaalisti. Lintujen sijaan maisemaan  tulivat traktorit ja muut maatalouskoneet.

Tulvista vielä sen verran, että muistan elävästi myös erään tulvakevään 1960-luvulla, kun kaikki meidänkin pellot muuttuivat järveksi niin, että vain soutuveneellä pääsi ladolle pelastamaan loput heinät, koska alimmat kerrokset olivat jo kastuneet. Eikä tuon kevään jälkeen enää ollut latoakaan, koska se jouduttiin purkamaan romahtamisvaaran vuoksi. No, eihän se mikään uusi lato ollut, hirrestä tehty ja ehkäpä peräisin 1800-luvulta, mutta lehmät aina huilasivat siellä keskipäivän paahteelta ja sinne myös korjattiin (kerättiin) heiniä.

Oheinen kuva on Matti Hietalan kuva Vähäkyröstä viime keväältä, jossa niinikään tulvat kuuluvat kevään kulkuun olennaisena osana. Mutta siis samansuuntainen näky on minulle varsin tuttua ja tällaisia sielunkuvia juuri haluankin vaalia, koska ne ovat niitä omiin juuriin kietoutunutta sukupolvien muistia, pitkää ketjua, joka on tärkeä jakaa myös tuleville sukupolville. 

Raija Westergård

 

 

15. huhti, 2022

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää ja aurinkoista pääsiäisen aikaa! Minulle pääsiäinen on kevään,  ilon ja valon juhla ja jonka väri on keltainen. Samaa keltaisen tunnelmaa toivon teille kaikille!

Olkoon tämä pääsiäinen myös toivon ja rauhan aikaa -  kaikesta huolimatta. Toivottavasti Ukrainassa päästään pian rauhan aikaan ja hirvittävä sota päättyy. Mitä muuta me voisimme toivoa enemmän juuri tänään. Kunnia Ukrainalle!

Raija Westergård