Blogi - Raija Westergård

15. tammi, 2022

Tällä viikolla satuin olemaan telkkarin äärellä oikeaan aikaan.  En koskaan seuraa etukäteen  ohjelmatarjontaa vaan käsityön ohella katson ja kuuntelen mitä milloinkin sattuu tulemaan. Siis tarkoitan dokumenttielokuvaa Ikuiseen rauhaan, joka kertoo pasifisti ja toisinajattelija Arndt Pekurisen (1905 - 1941) erityislaatuisen elämäntarinan. Pekurinen oli aikanaan varsin tunnettu aseistakieltäytyjä ja saamansa julkisuus vaikutti ratkaisevasti vuonna 1931 siviilipalveluksen mahdollistavan lain syntyyn eli ns. Lex Pekurisen säätämiseen. Ironista on ettei laki lopulta koskenut ja pelastanut häntä itseään. Elokuva katsottavissa Areenasta täältä: https://areena.yle.fi/1-50702028 

Muistan isäni (1912 - 1991) jo aikoinaan kertovan jotain tästä Pekurisesta. Ei, ei minun kanssani keskustellut vaan sotakaveriensa kanssa, jotka poikkesivat silloin tällöin juttelemaan ja usein nuo jutut liittyivät sotaan varsinkin, jos jollakulla sattui olemaan pullo kirkasta mukana. Usein oli. Ja isällänikin oli, sillä hän kävi pitkäripaisessa (Alko) varsin usein hakemassa lääkettä sotatraumaansa. On sanottava, että hän olisi tarvinnut oikeaa traumaterapiaa, mutta sellaisesta ei koskaan edes puhuttu tuohon aikaan.

En tiedä, liittyikö isäni kiinnostus Pekurisen kohtaloon syystä, että hän (isäni) oli tavallaan pasifisti itsekin, mutta lähti kuitenkin sotaan kun käsky kävi. Hän halusi puolustaa maata, mutta ei hyökätä ja Tarton rauhan (v. 1920) rajalinjalle hän pysähtyikin toisten samanmielisten kanssa. Mutta pysähtyi vain hetkeksi, koska muistan elävästi hänen kertomanaan sanat "ne alkoivat ampumaan omia". Isäni ei halunnut tulla ammutuksi omien toimesta ja onneksi ei sittemmin myöskään vihollisen toimesta, mutta - kuten aiemmin kerroin - sodan arvet eivät umpeutuneet koskaan.

Mutta vielä Pekurisen kohtaloon palatakseni, hän oli siis viimeiseen asti rauhan mies, ei suostunut minkäänlaiseen väkivaltaan saati sotaan. Pekurinen olisi ollut valmis menemään siviilipalvelukseen, mutta se ei ollut mahdollista, koska hänen kieltäytymissyynsä olivat eettisiä ja yhteiskunnallisia. Lex Pekurisen mukaan siviilipalvelus sallittiin vain uskonnollisiin syihin vetoaville ja niihin Pekurinen ei vedonnut vaan järkähtämättömään  rauhanaatteeseen, antimilitarismiin ja hän oli valmis suuriinkin henkilökohtaisiin uhrauksiin maailmanrauhan puolesta.

Ja niin lopulta sitten kävikin eli kohtalon hetki Pekurisella oli edessään Suomussalmella marraskuussa v. 1941, kun hän kieltäytyi pukeutumasta lumipukuun ja ottamasta leipälaukkua. Hän ilmoittaa ettei lähde rintamalle kuin kantamalla. Kun tämä viimeinen keskustelu oli käyty, Pekurinen teloitettiin ampumalla eikä komppanian päiväkirjaan kirjattu tapahtuneesta riviäkään. 

Tässä kohtaa talvista aamua minulla ei  ole tähän enää mitään lisättävää eikä poisotettavaa, mutta kannattaa katsoa Ikuiseen rauhaan - elokuva, joka antaa todella paljon ajattelemisen aihetta ja näkökulmaa näinä outoina aikoina, kun maailmanrauhaa horjuttaa pandemian lisäksi sotavalmistelut aivan lähialueillamme.   

Arndt Pekurisen kohtalosta on julkaistu myös monia teoksia ja artikkeleita. Tässä muutamia: 

Paasilinna, Erno: Rohkeus. Ardnt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998.

Lindstedt, Jukka: Valtio näyttää voimansa - Ardnt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6/1995.

Kivimäki, Ville: Mies, armeija ja vastarinta. Ardnt Pekurisen kohtalo kriittisen mieshistorian valossa, Historiallinen Aikakauskirja 3/2004.

-Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita. Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Tammi 2014.

 

Raija Westergård

 

 

7. tammi, 2022

Eurooppalaisessa historiankirjoituksessa uusi aika tarkoittaa aikaa 1400-luvulta nykypäivään. Minusta uusi uusi aika on käsillä juuri nyt. Korona ja sen kaikki lieveilmiöt muuttaa maailmaa oleellisesti ja siis todennäköisesti olemme juuri tällä hetkellä taas uuden ajan alussa, vaikka pandemian suhteen tautihuippua ei ole vielä(kään) saavutettu.

Pandemiaaan sairastuu ja menehtyy maailmanlaajuisesti todella paljon ihmisiä ja on oltava kiitollinen, jos jää henkiin. Synkimmän ennusteen mukaan tulemme kaikki sairastamaan taudin jossain vaiheessa ja on oltava kiitollinen, jos sairastaa taudin lievänä. Joku/jotkut aina selviytyvät taudeista ja muista katastrofeista, niin on käynyt ihmiskunnan historiassa moneen kertaan. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että juuri minä olen selviytyjä, minä en sairastu koskaan, olen vahva, minulla on vastustuskykyä jne. Ei, elämän pelipöytä on arvaamaton ja korttejaan ei voi mitenkään aavistaa etukäteen.

Mutta jos sattuu jäämään henkiin pandemian kurimuksesta, on erittäin mielenkiintoista seurata uuden ajan alkua. Jo nyt on paljon keksitty uusia tapoja tehdä asioita toisin, osataan hyödyntää digiosaamista ja etätyö on tuonut toisenlaisia mahdollisuuksia tavalliseen arkeen. Enää ei tarvitse "tuhlata" aikaa matkustamiseen kodin ja työpaikan välillä jne. On myös uskallettu tehdä sellaista, mikä ennen pandemiaa oli mahdotonta. Jo Franciskus Assisilainen (1100-1200 lukujen vaihteessa) sanoi: "Aloita tekemällä se, joka on tarpeellista. Sitten se, mikä on mahdollista. Ja yhtäkkiä huomaatkin tekeväsi sitä, mikä on mahdotonta".

Juuri näin, mahdotonkin tulee joskus tehdyksi kuin huomaamatta eikä pikkuongelmiin kannata kuluttaa paljon aikaa. Jos pitää vaihtaa suuntaa, se on yksinkertaisesti tehtävä eikä jäädä suotta vellomaan vanhaan ja elottomaan rakenteeseen. Näin yksinkertaista muutos, uuden ajan alku voi olla, jos niin haluamme. Ja miksemme haluaisi? Onko paljon vaihtoehtoja?

Uusi vuosi vaihtui ja kohta on riisuttava joulu pois. Teen sen mielelläni, koska tänäänkin  näyttää siltä, että auringon valo lisääntyy vähitellen ja päivä pitenee. Vaikka kirjoitinkin tuossa edellä synkästi taudista ja henkiinjäämisestä, tottakai toivon valon voittavan ja toivon ihmiskunnalle toipumista koronan ikeestä. Taistelu taudin voittamiseksi on uuvuttavaa, mutta emme saa luovuttaa. Onneksi keinoja kuitenkin löytyy ja niitä kehitellään koko ajan lisää. Olkaamme siis toiveikkaita ja rohkeita: "On omattava rohkeutta kohdata kaikki, mitä elämässä tulee vastaan - kaikki perustuu tähän rohkeuteen." - äiti Teresa

 

Raija Westergård

 

 

30. joulu, 2021

Oheinen kuva on kuvakaappaus jostain netin syövereistä ja juutuin katsomaan kuvaa pitkiksi ajoiksi. En tiedä kuka kuvassa on ja milloin ja missä kuva on otettu, mutta aika näyttää seisahtaneen hetkeen ja tunnelmaan. Kuvasta välittyy aikamme armottomuus, mutta samalla syvä välittäminen ja lämpö. Todennäköisesti asunnoton mies viettää öitään ulkona, on kylmissään ja ehkä myös nälissään, mutta siitä huolimatta pitää koirat lämpimässä ja turvassa: Olen eksynyt Latviassa, kävellyt kaupungin reunan yli. Luulin katoavani, mutta pääsin kuitenkin takaisin --- minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi...

Vaiherikas vuosi on kääntymässä loppusuoralle. En oikeastaan tiedä mitä uutta tästä vuodesta kirjoittaisin, koronapandemia on ainakin hallinnut uutisia koko tämänkin vuoden ja tällä hetkellä tartuntoja on Pirkanmaalla todettu noin 600 päivässä. Tuo on jo todella korkea luku ja monia tuttaviani on saanut tartunnan ihan näinä päivinä. Itse olen ainakin vielä säästynyt taudilta, mutta mikään ei ole taattua, vaikka olenkin ottanut kolme rokotusta.

Tuttavapiirissäni on myös heitä, jotka eivät halua ottaa ensimmäistäkään rokotetta ja silti liikkuvat ja osallistuvat (ainakin vielä joulun tienoilla) vaikka mihin konsertteihin ja muihin yleisötapahtumiin. Ai että mistäkö tiedän? No, kaikki nykyään laitetaan Facebookiin, kaikesta halutaan tehdä julkista enkä aina oikein ymmärrä, että minkä ihmeen vuoksi? Ketä kiinnostaa? Ainakaan minun osallistumiseni tänne tai tuonne tuskin kiinnostaa ketään ja siksi vähän sellaisista edes kirjoitan saati laitan Facebookiin. No, minä en tietenkään ole ketään tuomitsemaan menemisistä tai tulemisista, mutta jos itse olisin rokottamaton, en liikkuisi kodin ulkopuolella kuin välttämättömästä pakosta: Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen. Olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna. Olen seissyt laiturilla kolme, ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon --- minä suojelen sinua kaikelta...

Olen näinä joulunpyhinä lukenut Richard Stengelin kirjoittamaa teosta Mandelan tie. 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta (2010). Ei, en varmastikaan ole oppinut juuri mitään, mutta kiinnostava tämä kirja on. Esimerkiksi kohta 15 Löydä oma puutarhasi puhuttelee vahvasti sieluni syviä kerroksia. Kuten tiedämme, vapaustaistelija, myöhemmin presidentti ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja Nelson Mandela (1918 -2013) virui 27 vuotta vankilassa ja siitä suurimman ajan eli 18 vuotta Robben Islandilla, joka on vankilasaari Kapkaupungin edustalla Etelä-Afrikassa. Vankeusaikanaan saarella aikakautensa tunnetuin poliittinen vanki Mandela halusi perustaa puutarhan, johon saikin viimein luvan viranomaisilta: "Maailmassa, jota ei voinut hallita, joka vastusti ja rankaisi häntä, joka vaikutti vihamieliseltä hänen arvoilleen ja unelmilleen, puutarha oli kauneuden, säännönmukaisuuden ja uudistumisen paikka. Ponnistelu palkittiin. Vuodenajat vaihtuivat säännöllisessä järjestyksessä. Siemenistä kasvoi kasveja. Varret nousivat maasta. Lehdet versoivat --- sinun täytyy löytää oma puutarhasi."

Olen toki samaa mieltä. Kaikilla meillä tulisi olla oma puutarha samoin kuin oma kirkko. Eikä niiden tarvitse olla suuria, kauniita, hyvinhoidettuja  ja loisteliaita alueita ja pytingejä, kunhan itse viihtyy ja löytää niissä rauhan ja levollisuuden sekä keskusteluyhteyden oman itsensä kanssa: Olen kahlannut rantaveteen. Soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna. Olen seissyt laiturilla hiljaa. Ja kuullut äänet kaukaisten laivojen --- minä suojelen sinua kaikelta...

Tekstin kursivoidut kohdat Kerkko Koskinen, Anni Sinnemäki /Ultra Bra 1997: Minä suojelen sinua kaikelta.

 

Kiitän kaikkia lukijoitani kuluneesta vuodesta ja toivotan edelleen tervetulleeksi tekstini äärelle myös tulevana vuotena 2022! Hyvää uuden vuoden alkua teille jokaiselle!

 

Raija Westergård

 

 

17. joulu, 2021

Tässä kohtaa elämänpolkuani en enää ihmettele, miksi monet ja varsinkin hoivakodeissa asuvat vanhukset usein puhuvat koti-ikävästä ja mahdollisesta paluustaan takaisin kotiin. Ja he tarkoittavat nimenomaan lapsuudenkotia, ei puolison kanssa rakentamaa kotipesää, jossa ovat eläneet ns. ruuhkavuosia lasten, työn ja sosiaalisen elämän ristiaallokossa. Ei, nämä ihmiset tarkoittavat ehdottomasti juuri synnyinkotia ja -seutua, jossa ovat viettäneet lapsuuden huolettomia päiviä, jossa aina paistoi aurinko eikä koskaan satanut ja jossa usein oli läsnä suuri hälisevä sukuyhteisö ja tuo pitkä sukupolvien ketju jo geeniperimään kaiverrettuna tietoisuutena.

Koti-ikävä ei tietenkään ole iästä kiinni: minä vaan halusin kotiin - sanoo  39-vuotias Suvi West paluustaan heinäkuussa Utsjoelle vietettyään monia vuosia Helsingissä. ”Kun asun esiäitieni ja sukuni vanhoilla mailla, koen, että minulla on lupa olla täällä. Voin ajatella, että tänne kuulun osana sukupolvien jatkumoa --- Koen olevani saamelainen, en suomalainen. Jos joku suomalainen loukkaantuu siitä, se on mielestäni erikoista. En ajattele, että saamelaisuus olisi parempi tai huonompi kuin suomalaisuus. Saamelaisuus ei ole valinta, se on identiteettini. Olen kasvanut saamelaisessa perheessä ja yhteisössä. Suomessa ei ymmärretä, että saamelaiset ovat oma kansansa, ei heimo kuten hämäläiset tai savolaiset.”

Puhuttaessa saamelaisista, ei todellakaan pidä puhua vain pelkästä saamelaiskulttuurista, vaan on muistettava, että saamelaiset ovat saaneet ainoana kansanryhmänä koko EU.n alueella  alkuperäiskansan statuksen. Suville saamelaisuus tulee verenperintönä, kulttuurina, kaikissa arjen teoissa. Se on puettu Suvin ylle Utsjoen alueen gáktina eli saamelaispukuna. Se on kasvanut saamenkielisinä satuina Staalosta, joka saattoi pelotella lapsia. Saamelaisuutta on opettanut koko suku. Nyt kun Suvi on palannut asumaan Utsjoelle, hän palasi samalla Saamenmaalle. Se yltää yli valtiorajojen Suomesta Ruotsiin, Norjaan, vähän Venäjällekin.

Itse kiinnostuin saamelaisuudesta vuosia sitten, kun teetin geenitestin omasta perimästäni. Tottakai kuvittelin, että olen täysiverinen suomalainen, mutta geenitutkimus osoittikin muuta: olen nimittäin "vain" 82% suomalainen. Meissä kaikissa suomalaisissa on todennäköisesti muutama prosentti esimerkiksi Neanderthalin ihmisen ja balttilaisen nuorakeraamisen kulttuurin perimää, joka ei ollut minulle yllättävä tieto, mutta sen sijaan inuiitti- ja saamelaisperimä oli yllättävää. No, tuhansien vuosien aikana jälkeen viimeisimmän jääkauden kansat ovat vaeltaneet etelästä pohjoiseen ja lännestä itään, joten "sekoittumista" on tapahtunut monella tasolla. Tässä mielessä mikään perimässä ei pitäisi olla yllättävää, mutta toisaalta yllättävää onkin kaikki.

Näistä nykypäivän geenitutkimuksista ollaan kyllä montaa mieltä. Toisten mielesta ovat pelkkää huuhaata ja rahastusta, mutta mene tiedä, oma menneisyys on kuitenkin aina jotenkin kiinnostavaa ja moni haluaa tietää mistä oikeastaan on tullut.  Ja kun tietää jollain tavalla menneisyyden pitkän jatkumon vuosituhansien saatossa, jossain määrin ymmärtää eri asioiden merkityssuhteen ja sen, kun palaset loksahtavat paikoilleen.

Ja ymmärtää myös sen, miksi joku jossain haluaa vain palata kotiin - ja siinä on äkkiä kaikki. Ihan kaikki. 

 

Raija Westergård