Blogi - Raija Westergård

11. elo, 2022

Viime päivien taiteilijoiden suru-uutisiin reagoin lähes samalla tavalla kuin Sir Anthony Hopkinsin teksti kaiken katoavaisuudesta (kts. oheinen kuva). Eilen toki media muisti monin tavoin Vesa-Matti Loirin elämäntyötä ja myös Jussi Hakulisen uraa on muisteltu, eikä syyttä. Toki Loiri vaikutti erityisesti sodanjälkeisen sukupolven tunneilmastoon tavalla, joka hakee vertaistaan. Itse pidin erityisesti hänen Eino Leinon runoihin sävelletyistä lauluista, ja yksi vinyylilevy taitaa löytyä tuolta jostain levykokoelmani kätköistä. Pitänee kaivaa se esiin ja kuunnella jonain suotuisana hetkenä.

Toinen lähipäivien kiinnostava uutinen on ollut (ei sähkön hinta tai Ukrainan sota, vaikka molemmat vaikuttavat tavallisen suomalaisen arkeen erittäin negatiivisesti) vaan eräs hylätty pro gradu Turun yliopistossa, jossa itsekin aikoinaan olen opiskellut. Siis on mainittava, että erittäin harvoin tiedekunta päätyy hylkäämiseen syystä, koska se tuottaisi ongelmia paitsi opiskelijalle, myös gradun ohjaajalle. Jos gradu hylätään, opiskelija ei saa enää uutta mahdollisuutta kirjoittaa gradua ainakaan samasta tutkimusaiheesta. 

Tämän hylätyn gradun aiheena oli intersektionaalinen feminismi, jota en nyt itse ryhdy avaamaan, koska  Anna Kontula tekee sen paljon syvällisemmin blogissaan https://www.annakontula.fi/2020/06/28/mita-tarkoittaa-intersektionaalisuus/ Joka tapauksessa siis intersektionaalisuus käsitteenä kuvaa sitä, miten ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen ohella monet muutkin erot, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, alkuperä ja seksuaalinen suuntautuminen.

Pro gradu-tutkielma työstetään aina ohjaajan tiukassa valvonnassa eli opiskelijan ja ohjaajan yhteistyö täytyy olla mutkaton ja joustava. Myös ryhmässä gradua työstetään eli muut kanssaopiskelijat voivat antaa näkemyksiään työn eri vaiheissa. Siksi hylkääminen on harvinaista, mutta näköjään kuitenkin mahdollista.

Viime tekstissäni kerroin, miten olen viettänyt paljon aikaa lapsuuteni kotikonnuilla. Miksi en viettäisi, koska kirjoitin gradunikin nimen omaan tästä kylästä, sen ihmisistä ja kiikoislaisesta puukkojunkkarikulttuurista otsikolla "Mitä ne siellä niin tappeli?" Puukkotappelu, paikallisyhteisö ja vallanalaiset Tyrvään käräjillä 1908. Jos jotakuta aihe kiinnostaa, gradun voi lukea esimerkiksi täältä:  http://www.utupub.fi/handle/10024/66342 

Muuten, kerran vinkkasin eräälle ystävälleni oheisen graduni linkin, eikä hän sen jälkeen ole ottanut sitä koskaan puheeksi. Ehkäpä aihe oli hänestä tylsä tai sitten hän ei jaksanut lukea tekstiä kansilehteä pidemmälle. Ymmärrän toki, että tieteellinen teksti on vaativaa luettavaa, jos se on sitä kirjoittajallekin. Voin kuitenkin kertoa, että ohjaajan kanssa sitä hiottiin pitkään ja joitakin osia oli vaan poistettava. Tottakai hyväksyin sen, en tietenkään halunnut hylättyä, koska silloin kaikki työ olisi ollut turhaa. 

Jossain määrin käsittelin gradussani em. intersektionaalista feminismiä, koska tutkimusaineistoissa (mm.1900-luvun alun oikeudenkäyntiasiakirjat) nainen esivallan edessä (tappelun todistajana) oli aivan eri asia kuin vastaavassa asemassa ollut mies. Jopa naisen pelkkä läsnäolo käräjillä - vaikkakin vain todistajana - oli häpeällistä ja tästä häpeän kokemuksesta kirjoitan gradussani tavallaan intersektionaalisesti, nykytermin mukaan. Vielä merkillisempää oli tuon ajan sofistinen häpeä ja unohtaminen eli tahallinen unohtaminen, mutta onneksi arkistoidut asiakirjat puhuivat puolestaan eli se, mistä vuosikymmenet kuiskuteltiin, olikin äkkiä täyttä totta. 

Olen siis itsekin kyläläisenä osallinen kirjoittamani gradun tapahtumiin (tai ainakin kylätappeluun osallistuneiden sukulainen ja jälkeläinen), siis puukkojunkkarisukua, mutta en silti tunne häpeää, koska tekijät saivat tuomionsa ja sovittivat tekonsa mm. Kakolassa. Elämä jatkui, vaikka tapahtuma jätti jälkensä kylään ja kyläläisiin vuosikymmeniksi - kunnes tuli toisenlaisia (vielä traagisimpia) tapauksia, mutta niistä en kerro nyt.

No niin, mihin virta venhettä viekään, sen mukana on mentävä niin kauan kun on aikaa.

Raija Westergård

 

2. elo, 2022

Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa Sastamalan Kiikoisissa, lapsuuteni kotimaisemissa. Kuva ohessa ei liity tekstiin, vaan on siepattu jostain netin uumenista, koska nuo kuvan vanhat tynnyrit, saavit ja soikot ovat  tuttuja käyttöesineitä entisajoilta. Ikivanhan kotiaittani kätköissä näitä on säilytetty ties miten kauan, ainakin 1800-luvun alusta, mutta aitta rakennuksena voi olla vielä vanhempikin.

Olen siis viettänyt aikaa niin ikään noin 200 vuotta vanhassa hirsipirtissä, mutta en halua käyttää termiä siivoaminen tässä yhteydessä. Ei, se on paljon enemmän, se on kauan sitten kadonneen ajan etsimistä ja löytämistä, se on monien askelten painaumia porraspuulla, kulumajälkiä porstuan kynnyksellä ja ovipielissä sekä paljon muuta, johon ei ole edes olemassa sanoja. On vain hiljaisuutta ja kuin pysähtynyt aika.

En halua puhua siivoamisesta, vaikka minun mielestäni aivan turhaakin tavaraa on "säästetty" jopa vuosikymmeniä ajatuksena, että jos joskus sattuu juuri tätä joku tarvitsemaan. Varmasti tämä ajatusmalli oli peräisin sota-ajoilta eikä siitä niin vaan päässyt eroon. Puhekielessä oli aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Toisenlaista, rauhanaikaakin toki elettiin, kuten on aina eletty ja siitäkin ajasta on jäänyt jäljet hirsiseinien sisälle. Onneksi.

Joskus tässä pirtissä kuvittelen mukaan äänet. Siis mitä kaikkea täällä voisi kuulla, jos elämän äänet olisivat säilyneet samaan tapaan kuin  esineet?  Arjen keskustelut eri vuosikymmeninä olisi mielenkiintoista kuultavaa samoin kuin erilaiset työn äänet: astioiden kilinä ja kolina, karstaamisen ja kehräämisen äänet, kankaan- ja matonkutomisesta syntyvät äänet, sukkapuikkojen kevyt kilahtelu... Myös miehet tekivät käsitöitä, ainakin isäni oli varsin taitava ompelija ja tekemään mm. huopatossuja.

Ja kuvittelen myös  askeleiden äänet ja ihmiset, joita tässä talossa kävi runsaasti. Hengellisiä seuroja järjestettiin usein ja vielä ainakin 1950 - 1960-luvulla, koska itsekin muistan, kun väkeä tuli pirttiin mustissa vaatteissa ja veisattiin - minä mukana tietysti. Myös postinsa kylän väki haki meiltä, koska ilmeisesti postilaatikkoja ei silloin ollut jokaiselle erikseen kuten nykyisin. Ja kunnan ilmoitustaulu oli pirtin seinällä, löysin muuten jostain laatikosta esimerkiksi ilmoituksen palokunnan kokoontumisesta vuodelta 1892. 

Siis en mielestäni tee siivousta, mutta jätesäkillinen toisensa jälkeen täyttyy kummasti. Lisäksi runsaasti lasinkeräykseen menevää tavaraa (kaikki pienimmätkin sillipurkit pesty ja säästetty) sekä nuotiossa poltettavaa tavaraa, joka odottaa paloturvallista ajankohtaa. Paljon löytyy säästämisen arvoistakin, mutta sanomalehtiä olisi joku voinut silloin tällöin vuosikymmenien saatossa viedä paperinkeräykseen. Mutta kaikella on kai tarkoituksensa.

Kun kaikki turha on viety pois, järjestelen paikat olemassa olevilla kalusteilla ja esineillä. Ei sen enempää. Ei remonttia eikä remonttikuvia. Vain oma henkilökohtainen kotimuseo, johon voi mennä koska tahansa oman menneisyytensä kanssa. Mielestäni kadonnut aika ja menneet sukupolvet arjen askareissaan ansaitsevat löytämisen ja muistamisen tilan ja paikan - siis museon. Teen sen mielelläni, koska siinä on myös minun oma paikkani ketjussa, joka jatkuu minun jälkeeni. Tähän ei mitään lisättävää tai pois otettavaa. Kesä jatkuu. Kesä.

Raija Westergård

 

19. heinä, 2022

Minusta on mukava kuunnella radiota ja varsinkin kesällä. Kyllä, siis Yle 1, kuten olen jo aiemminkin varmaan tällä sivustolla maininnut. Muun muassa Säätiedotus merenkulkijoille on todellakin rentouttavaa kuunneltavaa ja säätiedotukset yleensä... Tänään luvattiin Lounais-Suomeen kohtalaista luoteistuulta.

Radiotaajuuksilla Pirkanmaan ja Satakunnan raja ei ole sama kuin maantieteellinen raja kartalla eli Kiikoisissa alueuutiset ovat nimenomaan Lounais-Suomen uutiset, joka on minusta mukavaa vaihtelua. No, eihän Kiikoisista Poriin olekaan kovin pitkä matka, noin 10 kilometriä (koska Lavia on nykyään Poria).

Toki Porin keskustaan on vähän pidempi, mutta puolessa tunnissa pääsee kuitenkin jo Porin Itäkeskukseen ostoksille niin halutessaan. Minulle kyllä riittää lähipalvelut mainiosti eli en tarvitse suuria kauppoja elääkseni täyttä elämää.

Joskus takavuosina oli "ihan pakko" päästä vähintään kerran kesässä Yyteriin ja Pori Jazz-hälinään. Nykyisin katson sitä ihmistä itsessäni jopa oudoksuen, mutta kuitenkin ymmärtäen. Ihmisen kasvu tapahtuu vähitellen ja kokemukset liittyvät juuri tähän kasvuun, keskeneräisyyteen, tihentyvään identiteettiin, josta en tosin osaa sanoa milloin olen valmis, kokonainen. Tuskin koskaan, mutta maisemat matkan varrella ovat huikeat. 

Nykyisin jälkikasvuni käy Yyterissä ja Jazzeilla (vesisateessa tottakai, niin kuin olin siellä itsekin - ihan äskettäin - 1970-luvulla) ja minä ymmärrän. Niin tämän pitääkin mennä. Ympyrät sulkeutuvat. Kaikella on aikansa.

Raija Westergård

 

9. heinä, 2022

Milo oli tyttäreni koira ja kuoli (nukutettiin eläinlääkärin suosituksesta) 16-vuotiaana parisen viikkoa sitten. Tänään on tuhkan hautaus ja muistotilaisuus. Kyllä, hautajaiset eivät ole pelkästään ihmisille, myös lemmikki tarvitsee muistotilaisuuden. Milo oli tärkeä perheenjäsen ja lasten lemmikki ja arvokas osa lasten varhaislapsuutta. Hautajaiset helpottavat surua, näin ainakin itse uskon.

Milo oli omaa rotuaan, Japanin pystykorvan ja Bichon frisén sekoitus eli suunnilleen oheisen kuvan näköinen. Milo oli nuorena todella tarkka, pirteä ja älykäs, ja vielä vanhuuden päivinäänkin (lähes kuurona ja sokeana) halusi olla aina perheen keskellä,  osa perhettä, osa omaa laumaansa. Milo oli myös meillä usein hoidossa varsinkin aikana, jolloin tyttäreni oli työharjoittelussa Kanadan Torontossa. 

Milo viihtyi hyvin meidän saksanseisojien seurassa, vaikka kokoero oli melkoinen. Milo, joka eli varsin pitkän koiranelämän "saattoi hautaan" kolme seisojaamme, jotka ovat kaikki eläneet selkeäati lyhyemmän elämän. Nykyinen seisojamme Tito on niinikään tullut "miehen ikään" eli on 9-vuotias, mutta vielä varsin voimakas ja elämänsä kunnossa viime kesän syöpädiagnoosistaan huolimatta. Eläinlääkärikin on erehtyväinen, onneksi, ainakin Titon kannalta.

"Hän ei koskaan pyytänyt mitään vastineeksi. Vain epäitsekästä rakkautta, kosketus kotiinpalatessa, tietäväinen katse, paikka sohvalla vieressäsi. Lemmikit eivät tunne menneisyyttä tai tulevaa, mutta ne ymmärtävät ja ovat sisäistäneet tunteiden universaalin kielen." https://mielenihmeet.fi/kun-lemmikki-kuolee/ 

Siis todellakin, varsinkin koirat sisäistävät jonkinlaisen salaperäisen universaalin kielen, jonka ymmärtämiseen ei tarvita muuta, kuin avoin mieli ja virittäytyminen "koirataajuudelle". Ai mitenkö? Väitän, että jokainen koiranomistaja kyllä tietää mistä on kysymys.

"Toivo on höyhenten juttu - se on sielussa - ja laulaa sävelen ilman sanoja - eikä koskaan pysähdy - ollenkaan" (Emily Dickinson)

Raija Westergård

 

3. heinä, 2022

Tämän kotisivuni otsikkoon olen taannoin kirjoittanut aforismin Helen Kelleriltä ja joku kerran kysyikin, että kuka hän oikein on? En tiedä olenko juuri minä oikea ihminen vastaamaan, mutta vastaan silti. Helen Keller nimittäin lukeutuu siihen suureen joukkoon historian unohdettuja "jänniä naisia", joista kirjoittaa myös Maria Pettersson kirjassaan Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Atena Kustannus, 2020:

"Näistä naisista ei kerrottu historian tunneilla. Kirja tutustuttaa yli sataan voimanaiseen, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan, mutta joista harva on kuullut. Historian jännät naiset marssittaa esiin liudan kiinnostavia naisia, jotka ovat jääneet suurmieshistorian varjoon: kiinnostavia, uskomattomia, kauheita, törkeitä, sankarillisia ja ennen kaikkia jänniä persoonia. Heidän elämäntarinansa saavat lukijan haukkomaan henkeä ja kysymään: miksi en ole kuullut heistä aiemmin?"

Mutta siis Helen Keller? Maria Pettersson kirjoittaa Kelleristä näin: "Helen Keller, kuurosokea, radikaali sosialisti, vammaisten ja työväenluokan puolustaja, joka valmistui ensimmäisenä kuurosokeana yliopistosta, jolla oli oma vaudeville-numero ja jota FBI tarkkaili hänen radikaalisuutensa takia."

Keller syntyi alabamalaisella farmilla ja puolitoistavuotiaana sairastui tuntemattomaan tautiin, jonka seurauksena menetti näkönsä ja kuulonsa sekä aluillaan olleen puhekykynsä. 7-vuotiaana hän sai opettajaksi näkövammaisen Anne Sullivanin, jonka kanssa Keller vietti seuraavat 50 vuotta. Keller valmistui Harvardin yliopistosta 24-vuotiaana ja oli ensimmäinen maailmassa yliopistosta valmistunut kuurosokea. Keller kirjoitti elinaikanaan lukuisia kirjoja, 500 esseetä, kolumnia ja puhetta. Hän sai kaksi USA.n korkeinta siviileille myönnettävää kunniamerkkiä. Mainittakoon, että Keller vieraili myös Suomessa vuonna 1957 ja vierailu on dokumentoitu ja sitä voi seurata  Areenasta:  https://areena.yle.fi/1-50197592 

Helen Kellerin elämänpolku ei ollut helppo, mutta hän sinnitteli aina eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Hän on kirjoittanut lukuisia aforismeja, joita on siteerattu laajalti ja myös itse ole niitä lukenut sopivana hetkenä, kuten tällaisena seesteisenä kesäpäivänä, jolloin ei ole kiire minnekään ja aurinko paistaa.

"Maailman parhaita ja kauneimpia asioita ei voi nähdä tai koskettaa, ne on tunnettava sydämellä." (Helen Keller)

Raija Westergård