Blogi - Raija Westergård

20. loka, 2021

Matkalla - lyhyelläkin - näkee ja kokee todellakin kaikenlaista. En tosin ole matkustellut lähes kolmeen vuoteen muualla kuin Sastamalassa, siis Kiikoisissa. Todella harvoin käyn enää Tampereella, en ainakaan omalla autolla enkä varsinkaan keskustaan halua lähteä, koska siellä pelkkä pysäköiminenkin on vaikeaa (ja kallista) ajamisesta puhumattakaan.

Eräs Kyröskoskella asuva tuttava kerran ihmetteli, että "asutpa sinäkin korvessa". Eipä hän tullut ajatelleeksi, että "korpiseudulta" pääsekin julkisilla todella hyvin, eikä tarvitse ajaa kuin noin 5 km.n päähän Nokian Linnavuoreen, josta jo pääsee Nyssen kyytiin. Junallakin pääsee mukavasti 20 minuutissa Tampereen keskustaan, jos ajaa Nokialle ja Porin junalle. Elättelen toivoa, että vielä joskus junat pysähtyisi Siuron asemalle, koska Karkussa juna jo pysähtyy, niin miksi ei Siurossa?

Niin, näin tuollaisen kyltin (kuva ohessa) joskus tien poskessa, en muista kylläkään missä se oli. Rauman seudulla ainakin näitä näkee aika paljon ja on minusta hauskoja, koska on käytetty omaa murretta. Millainen vastaava sopisi Hämeenkyröön? Vai sopisiko ollenkaan? Enkä tarkoita pelkästään murretta.

Vielä pari sanaa koronasta. On näköjään valmistauduttava kolmanteen rokotukseen. Sain viimeisimmän rokotteen huhtikuun puolivälissä eli yli puoli vuotta sitten. Ja näyttää siltä, että tuskin sekään riittää, koska korona on nähtävästi tullut ihmiskuntaan jäädäkseen. Täytyy vaan oppia elämään ns. korona-arkea jatkossakin. Muistettava suojautuminen ja käsidesi, ei kai tässä muukaan auta.

Rokotusvastaisia ihmisiä keskuudessamme tosin kyllä ihmettelen, mutta tietystikään se asia ei minulle kuulu muuten, paitsi veronmaksajana. Koska niinhän se on, että me veronmaksajat maksamme myöskin rokottamattomien mahdollisen tehohoidon. Joku taisi mainitakin, että jos todella on niin, ettei joku halua ottaa ilmaista rokotusta, niin pitäisikö hänen siinä tapauksessa  allekirjoittaa sopimus, että suostuu maksamaan itse sairaustuttuaan ja myös mahdollisen tehohoidon kustannukset? 

No niin, tänään syksy maalaa maisemaa tuulella ja sateella toisin kuin eilen, jolloin aurinko paistoi vielä täydeltä terältä. Lunta odotellessa! Eikä mielellään kovin suuria määriä kerralla, kiitos!

 

Raija Westergård

 

 

12. loka, 2021

Tiedän, kirjoitan usein linnuista. Osaksi syystä, että minulla on jonkinsorttinen fobia - tai jos ei ihan fobiaa, mutta ainakin pelkään joitakin lajeja. Siitä huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) nuo siivekkäät olennot kiehtovat minua suuresti. 

Mutta siis, taas tapasin varsin äkäisiä joutsenia ajaessani kauppaan Hämeenkyrön Sasin kohdalla jonain päivänä viime viikolla. Isompi populaatio oli pellon puolella, mutta muutama tepasteli ajotiellä, eivätkä todellakaan pitäneet kiirettä väistämiseen. Nämä linnut katselivat minua vihaisena (onneksi olin autossa) ja kävelivät ylpeinä ja korskeina edestakaisin  muina joutsenina, vaikka ajoinkin aika lähelle. Minulla on valkoinen auto, joten luulivatko he kenties minua hieman isommaksi lajitoverikseen? Melkein "kuulin" kun motkottivat: "Toivottavasti tuo paksukainen ei yritä mukaan meidän ryhmään"...

Todellakin, olisi mielenkiintoista tietää oikeasti, mitä eläimet meistä ihmisistä ajattelevat ja puhuvat. Olen varmaan ennenkin kertonut, että osaan "keskustella" meidän koiran kanssa, joka tuntuu ymmärtävän minua paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Tito on saksalaissyntyinen  vähän yli 8-vuotias sileäkarvainen saksanseisojauros, jonka haimme pentuna meille suoraan sikäläiseltä kasvattajalta. Muistan reissun hyvin. Oli kesäkuu 2013 ja Ruotsin, Tanskan ja Saksan maisemat kauneimmillaan. Iso-Beltin ja Juutinrauman sillat upeita nähtävyyksiä ja liikenne sujui hienosti. Olimme reissussa muutaman päivän ja Tito otti heti minut uudeksi "emokseen" ja liimautui tiiviisti syliini. Ja vieläkin luulee ajoittain olevansa sylikoira, vaikka painaa noin 50 kiloa.

Tito on ollut mahtava metsästyskoira, parhain meidän seisojista (niitä on ollut kolme Titoa ennen), sairauksia ei ole ollut ennen kuin viime keväänä ja kesänä, jolloin alkoi aristamaan oikeaa etutassua. Harvinainen ja sisäsyntyinen verisuonisyöpä, sanoi eläinlääkäri ja suositteli joko amputointia tai lopetuspiikkiä, elinaikaa ei kuitenkaan luvattu kovin kauaa. Tassusta läheltä polvea leikattiin kuitenkin ns. enemmät rustottumat pois (koska niin halusimme) eikä elinaikaa siltikään luvattu kovin pitkään. Kesä oli siksi hieman alakuloinen, vaikka Tito toipuikin hyvin leikkauksesta ja oli muutenkin virkeä.

Nyt lokakuussa Tito on elämänsä kunnossa taas. Leikkausarpi on täysin parantunut, ei aristele mistään, juoksee normaalisti ja kävi jokasyksyiseen tapaan Lapissa riekkojahdissa. Ja lääkäri suositteli parisen kuukautta sitten nukutuspiikkiä! Toki Titon vointi saattaa romahtaa koska tahansa (jos syöpä on totta ja/tai etenee nopeasti), mutta näin maallikon näköalasta vielä ei ole merkkejä sellaisesta. Uskon, että Titolla on edessä vielä monia hyviä vuosia. En kerro lääkärin nimeä, mutta sen sanon ettei ihan todesta kannata ottaa kaikkia diagnooseja, se on tässä elämässä jo todettu moneen kertaan. Myös ihmislääkärien kohdalla! 

Niin, siis Tito osaa lukea ajatuksiani ja mielentiloja. Tito osaa kertoa esimerkiksi, jos postiauto on kulussa, että nyt kannattaisi hakea Aamulehti. Lisäksi hän "tietää", mihin milloinkin menen ja myös sen, milloin hän pääsee mukaan. Ja tottakai koiralle pitää puhua paljon, kuten kaikille eläimille. Mistä me voimme tietää miten paljon ne ymmärtävät? Itse väittäisin, että ymmärtävät paljon enemmän kuin moni ihminen!

Ei, niille Sasin joutsenille en puhunut mitään, vaikka toki olisin voinut vääntää sivu-ikkunan auki, mutta kun en uskaltanut. Olivat sen verran aggressiivisen oloisia, että katsoin parhaaksi vaan jatkaa matkaani. 

 

Raija Westergård

 

 

3. loka, 2021

Katselin (tai oikeastaan kuuntelin) tänään telkasta Flinkkilä & Kellomäen Kohtaamisia, jossa haastateltavana oli professori, akateemisen maailman kauhukakaraksikin tituleerattu ja aikoinaan Åbo Akademiin proffaksi jo 30-vuotiaana nimitetty Alf Rehn. Tällä hetkellä Rehn toimii designin, innovaation ja johtamisen professorina Tanskan Odensen yliopistossa.

- Kotona oli joskus pulaa ruuasta, mutta ei koskaan kirjoista. Se oli pelastus, Rehn sanoo ja jatkaa puolitosissaan, että toisenlaisissa oloissa hänestä olisi voinut tulla alkoholisti tai rikollinen.  – Minua on aina kiinnostanut enemmän rikkominen kuin kokoaminen. Kun tutkin rajoja, niin se on vähän kuin rikollisen tapa katsoa maailmaa, etsiä ne heikot kohdat. Onneksi löysin tieni yliopistomaailmaan, missä kaltaiseni oudotkin hiipparit saavat olla sellaisia kuin ovat. 

Arvostan Rehnin ajattelussa - toki luovuutta - mutta myös, että hän puhuu arvostavasti ja kunnioittavasti ikäihmisistä: – Olen pitkään jo puhunut siitä, että me keskitytään aivan liikaa lasteni ikäisiin parikymppisiin. Eihän niillä ole edes varaa ostaa kaikkea sitä roinaa, mitä heille innovoidaan. Rehnin mielestä pitäisi keskittyä esimerkiksi ikäihmisiin. Siellä on valtava, monipuolinen joukko ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita maailmasta – ja joilla on myös rahaa. – On naurettavaa ajatella, että ihminen on innovaatiokentän ulkopuolella sillä hetkellä kun hänelle alkaa tulla ryppyjä. Rehn myös jatkaa, että eivät kaikki eläkeläiset ole sairaita ja köyhiä. Hän innostaa keksimään uusia ratkaisuja, jotta ihmiskunta jäisi eloon.

 Kun nyt päästiin ikäkysymykseen ja vanhuuteen ylipäätään, on vielä kirjoitettava Ikäinstituutista, jonka sivuilla silloin tällöin käyn lukemassa artikkeleita ja mielenkiintoisia blogeja. Tottakai "blogisti lukee blogeja" eli tietenkin seuraan aktiivisesti muita kirjoittajia. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry.n toiminnajohtaja Virpi Dufva kirjoittaa blogissaan otsikolla Miksi kukaan ei kysy eräästä ystävästään, jonka asunnon seinällä on taulu, hiilipiirros, jossa teksti: "Vanhuus on sitä, että tietää kaikki vastaukset, mutta kukaan ei kysy."

Siis todellakin. Onhan selvää, että ikääntyneillä ja vanhoilla ihmisillä on valtavasti kokemus- ja osaamispääomaa, jota tulisi osata hyödyntää luovasti, jalostavasti ja rakentavasti. Nämä valitettavasti jäävät yhteiskunnassa suurelta osin tai kokonaan hyödyntämättä. Ja - kuten Alf Rehn yllä mainitsee, ikääntyvillä on paljon enemmän mm. taloudellisia resursseja olla luova, innovatiivinen ja uutta kokeileva. Mitä muutamasta rypystä ja liikakilosta on haittaa, jos elämä on hauskaa ja mielenkiintoista!

Niin, ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Tarvitaan myös sirkushuveja ja luovaa ajattelua sekä erilaisuuden sietokykyä. Emme todellakaan ole kaikki tehty samasta savimuotista (onneksi), toiset lähtevät merelle ja toiset jäävät satamaan. Kummanko valinnan sinä tekisit?

 

Raija Westergård

 

 

25. syys, 2021

Kuluvalla viikolla saimme jälleen seurata kurkien muuttoa kohti etelää. Itsekin näin ainakin kaksi isoa auraa, enkä ehtinyt laskemaan lintujen määrää. Mutta arviolta kymmeniä ellei satoja lensivät ja rupattelivat, jota ilman lintuauroja taivaalla ei välttämättä edes huomaisi. Mutta todellakin ovat erittäin äänekkäitä ja olisi kiva tietää MISTÄ he juttelevat. Ainakin he kuulostavat paikoitellen närkästyneiltä: "Hei, älä töni! Katso mihin lennät, pysy rivissä! Seuraava johtoon! Rivit suoraksi! Väsyttää, laskeudutaan syömään välillä...

Kurkia on muuten monia lajeja ja viereisessä kuvassa on Mantsurian kurkia, jotka ovat pääväriltään valkoisia, vähän mustaa siivissä ja päässä sekä punainen päälaki. Näitä ei ole Suomessa vaan viihtyvät nimensäkin mukaisesti Venäjän itäosissa ja Japanissa. Mantsurian kurjista on muuten laajasti tunnettu laulu Kurjet, joka kertoo toisesta maailmansodasta ja että kaikki kaatuneet sotilaat eivät oikeasti kuole vaan muuttuvat "valkokurjiksi". Vuonna 1969 julkaistun laulun on säveltänyt Jan Frenkel dagestanilaisen runoilijan Rasul Gamzatovin runoon. Sen levytti ensimmäisenä Mark Bernes. Siitä tuli yksi suosituimmista sotaa kuvaavista lauluista silloisessa Neuvostoliitossa ja myös monissa muissa maissa.  

Gamzatov sai runoonsa idean Japanissa, jossa hän näki Hiroshiman pommituksen muistomerkin ja kuuli paikallisesta uskomuksesta, että sairas ihminen voi parantua taittelemalla paperista kurkia. Hän kuuli, miten eräs ydinpommin uhri, nuori tyttö, oli epätoivoisesti taitellut tuhatkunta paperikurkea mutta kuoli siitä huolimatta säteilyvammoihin. On sanottava, että laulut ovat todellakin suruista tehty, murehista muovaeltu, kuten Kalevalassa kirjoitetaan.

Niin, elämä on aina muutoksessa, linnut lähtevät, luonto kääriytyy syysasuun ja illat hämärtyvät aina vaan aikaisemmin. Tiede-lehdestä luin, että koko maapallo on oikeastaan hitaasti liikkuvaa massaa, jonka liikettä ilmastonmuutos nopeuttaa. Arktisten jäätiköiden sulaminen ei nosta ainoastaan meren pintaa vaan se voi nostaa myös maan pintaa, joka tuntuu oudolta. Mutta toki on selvää, että sademäärät saattavat kasvaa ja vesistöjen pintakorkeudet nousta. Nyt siis ei enää kannattaisi rakentaa mökkejään ihan vesirajaan (paitsi ponttoonien päälle). 

Tänään en ole vielä nähnyt kurkia, mutta niiden päämuutto - kuulemma - on vielä edessä. Tähyilkää siis taivaalle lähipäivinä ja kuunnelkaa, mitä kurjilla on asiaa. Ehkäpä haluavat jotain kertoa myös meille ihmisille. 

Jos haluat, voit kuunnella Kurjet täältä: https://youtu.be/DmsGZ2JaaGk 

 Raija Westergård

 

13. syys, 2021

Taide merkitsee minulle paljon. Olen elämäni aikana käynyt lukuisissa eri taidenäettelyissä sekä kotimaassa että ulkomailla. Ehkäpä pysäyttävin kokemus on ollut Pietarissa, siis Eremitaasissa, mutta paljon muitakin taidenäyttelyitä on ollut, jossa yksinkertaisesti aika pysähtyy ja menettää merkityksensä. Esimerkiksi Gallen-Kallelan Sammon taonta Ateneumissa pysäyttää aina. Ja muitakin on, joita en nyt tässä kohtaa ala luettelemaan. 

Onnekseni minun ei tarvitse omistaa taidetta. Tai toki jotain omistan, mutta ne eivät ole keräilyharvinaisuuksia eivätkä mitenkään arvokkaita siltä osin, mutta kauniita toki - ja useimmissa "komiat raamit". Taiteen omistamisen sijaan minulle siis riittää, että voin käydä teoksia katsomassa paikoissa, jossa ne pääsevät oikeuksiinsa toisin kuin yksityiskodeissa, joissa on harvoin oikeanlainen tila oikealle taiteelle. Toki jossain olen näitäkin tavannut, mutta harvoin.

Paitsi perinteisiä taideteoksia, museoissa voi nykyään kohdata huikeita virtuaalisia elämyksiä, kuten esimerkiksi Merikeskus Vellamossa Kotkassa. Kesäkuussa siellä avautui huikea Kohtalona Ruotsinsalmi-näyttely. Monivuotinen näyttely kertoo nykyisen Kotkan edustalla vuonna 1790 käydyn Itämeren merkittävimmän meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla. Vaikuttavan tarinan kertomista näyttelyn keinoin on valmisteltu jo vuosia, ja nyt näyttelyn toteutuksessa voitiin hyödyntää myös 3D-mallinnoksia ja uusinta peliteknologiaa. Näyttely on avoinna noin vuoteen 2027 asti.

Kotka kutsuu siis jälleen. Tunnen muutenkin Kotkaan tietynlaista vetoa, koska siellä (kaupunginteatterissa) pyöri parisen vuotta sitten esitys, Mar1a918, joka sai innoituksensa minun kirjoittamasta teoksesta Maria, naissotilaan tarina (ilmestyi e-kirjana v. 2017, alkuperäinen vuodelta 2007). Näytelmä paneutui suomalaiseen radikalismiin, sen syntymekanismeihin usealla tasolla jne. Lue lisää täältä:  http://westergard-raija.simplesite.com/441351886 

Mutta vielä Ruotsinsalmen meritaisteluun v. 1790. Kuka muistaa lukeneensa siitä? Itse en tiedä siitä paljon mitään, siksi tämä näyttely kiinnostaakin. Kiinnostaa erityisesti pienten ihmisten kohtalo suurvaltojen puristuksessa. Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely tuo uusia näkymiä niin suomalaisten, ruotsalaisten kuin venäläistenkin kohtaloihin Kustaan sodassa. Valokuvaaja Elina Simosen ottamat historiallisten henkilöiden modernit muotokuvat tuovat inhimillisen näkökulman historiaan.

Sodan raadollisuus vyöryy uusimman virtuaaliteknologian keinoin kymmenmetrisen seinän mitalla ympärillesi. Intensiivinen taisteluesitys avautuu ympärillesi yli 35 neliömetrin kokoisena kaarena. Sen kokemiseen et tarvitse virtuaalilaseja tai muita laitteita, vaan voit liikkua tilassa vapaasti historian tapahtumiin tutustuen. Käy tutustumassa traileriin tästä: https://youtu.be/dQgnK5z6Ejo 

Nyt ei oikein enää mitään lisättävää tässä kohtaa. Historiaa voidaan esittää monella tavalla ja tämä Kohtalona Ruotsinsalmi-näyttely vaikuttaa täysin ennenkokemattomalta ja myös siksi, koska meritaistelut ylipäätään ovat olleet aina muka "jossain muualla" kuin Suomessa, mutta eipä ole enää. Hienoa, että sotahistorian tämäkin puoli tuodaan esille ja todella hienosti.

 

Raija Westergård