Ajassa-blogi

2. loka, 2022

Nyt on vierähtänyt jonkun verran aikaa siitä, kun tätä blogiani viimeksi päivitin. Syitä kirjoittamattomuuteen on usein monia, mutta joskus ei ole mitään syytä. Usein on nimittäin niin, että mitään julkaisemisen arvoista tekstiä ei vaan synny, ei sitten millään. Väkisin en pysty kirjoittamaan. Sitäkin olen toki yrittänyt, mutta olen  ottanut opikseni eli kirjoitan vain silloin, kun siihen on sisäinen palo ja vimma.

Minun piti liittää tuohon viereen hieno kuva vanhan kotiseutuni rantamaisemasta, mutta kuva ei oikein onnistunut. Oli sumuinen aamu ja kuvastakin tuli sumuinen, ei sellainen raikas maisema, jossa rannan keltaiset koivut heijastuvat joen pintaan kuin kuvastimessa. Siinä hetkessä tuli mieleeni tuo Eino Leinon runo Lapin kesä, jonka hiljattain edesmennyt Vesa-Matti Loiri hienosti tulkitsi: On sinun rannoillasi rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin...

Ei, en onnistunut siinä aamuhetkessä kuvaamaan yli lentävää kurkiauraakaan, olivat jo kaukana, kun sain aseteltua kännykkäkameran tanaan. Mutta netistä onneksi löytyy hienoja kuvia, joita kuvaaja on antanut luvan käyttää vapaasti. Oheinen kuva on sellainen, ja mietin, että missä mahtaa olla tänä syksynä pihlajanmarjat? Ei ainakaan meidän pihlajissa. Eikä Kiikoisissa myöskään. Pihlajanmarjat kuuluvat syksyyn samaan tapaan kuin ruska, kirpakat aamut ja muuttolinnut. Mutta vuodet eivät ole veljeksiä, sanotaan.

Minulla muuten oli tässä viikolla mahdollisuus käydä tutustumassa tuulivoimapuistoihin Jämijärvellä ja Suodenniemellä. Myllyt pyörivät eikä ainakaan minun korviini mitenkään kovin äänekkäästi. Hämeenkyröön on suunnitteilla tuulivoimaa ja ehdottomasti olen sen kannalla. Ja viimepäivien tapahtumat Itämerellä tukee ajatusta omavaraisuudesta, koska maailman epävarmuus on käsinkosketeltavaa.

Emme voi tietää tulevaisuutta ja sitä, mitä vielä saamme kokea. On puhuttu tietoliikennekaapeleista, jotka ovat myös meren pohjassa. Voin kuvitella, että joku saa päähänsä katkaista sen putken. Tai minkä tahansa putken, josta olemme jollain tavalla riippuvaisia. Kivikauteen ei ole kovin pitkä matka, jos sitä mittaa tuhon mittareilla. Nopeasti saa kaiken hajalle, mutta rakentaminen kestää kauan. 

Toivottavasti meidän kaikkien rannat pysyvät jatkossakin rauhallisina. Mutta valppaana pitää olla ja tarvittaessa reagoida nopeasti. Itse en sentään ole vielä alkanut hamstraamaan yhtään mitään enkä varsinkaan pakannut laukkuja, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat niin tehneet.

Raija Westergård

 

20. syys, 2022

Eilen osallistuin television välityksellä varmaan monien muiden tavoin kuninkaallisiin hautajaisiin, jossa tapahtumassa oli edustettuna kaikki vanhan ajan traditiot kaikessa loistossaan. Niin pitää ollakin, sillä ne ovat tavallaan kiinnityskohtia historiaan, menneisyyteen, ikivanhaan aikaan. Kolme vuotta sitten edesmennyt äitini oli kuningatar Elisabeth II.n ihailija ja seurasi tämän elämää koko ikänsä. Sekä äitini että Elisabet II olivat syntyneet samana vuonna 1926 ja myös siitä syystä kuninkaallinen perhe oli äidilleni tärkeä.

Kuten sanottu, koko siunaustilaisuus kulkueineen jää varmasti monille - ainakin sodan jälkeiselle sukupolvelle - mieleen ja muistikuviin. Voidaan kaiketi sanoa, että kuningattaren mukana vietimme koko 1900-luvun, monet muistot, tapahtumat, kokokohdat ja myös tragediat sekä perhepiirissä että kansainvälisesti. Nyt yksi aikakausi on ohi. Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas.

Palaan vielä henkilökohtaisiin muistoihini muutaman vuoden takaa Lontoosta, jonka suuruutta ja asukasmäärää on vaikea hahmottaa pikaisella käynnillä. Kyllä, palatseja piti päästä katsomaan ja niiden koko hämmästytti. Puistot palatsien ympärillä olivat niin ikään suuret ja loisteliaat ja niitä hoidettiin hyvin.

Myös Skotlannissa olen käynyt joku vuosi sitten ja tältä matkalta jäi mieleen ikivanha Edinburg, joka oli säväyttävä ja täynnä yläluokkaista charmia. Sivistyssanakirja sanoo  charmista näin: viehättävyys, viehätysvoima, lumous, taika, lumo, tenho, viehätys. Kyllä, tuota kaikkea Edinburg (kuva ohessa) oli ja vielä hiukan enemmän.

Silloisen työmatkan kohteena oli kuitenkin Glasgow, ja joka matka liittyi erään laboratoriohallituksen kokousmatkaan ja jolla tutustuimme sikäläiseen alan käytäntöön ja innovaatioihin. Bussimatka Glasgowsta Edinburgiin jäi myös mieleen, koska maisemat olivat hieman toista kuin Suomessa. Perinteistä nummimaisemaa ei vielä tässä kohtaa Skotlantia ole, mutta muuten kaunista ja vihreää. Usein satoi, ja sade alkoi äkkiarvaamatta. Eikä tietenkään aina ollut sateenvarjoa mukana.

Vielä erityisesti Skotlannin tapakulttuuriin ja tiettyihin systeemeihin liittyen, tiesittekö muuten että minä olen lady? Ei, en todellakaan syntyperäni mukaan, eikä liity em. matkoihini millään tavalla.  Arvonimi liittyy erääseen toiseen asiayhteyteen, josta kerron toiste. 

Raija Westergård

 

13. syys, 2022

Tänään osui silmiini jostain netin syövereistä oheinen kuva ja video, jossa mies soitti haitaria ja lehmä lähestyi aluksi varoen, mutta sitten jo perin uteliaana. Toinen lehmä katseli kaempaa, mutta korvat pystyssä tarkkaavaisena. Aiemmin oli netissä niinikään julkaisu, jossa mies soitti vetopasuunaa ja kokonainen lehmälauma tuli heti kuuntelemaan jatsahtavaa soundia.

Itse olen joskus huomannut saman ilmiön eli eläimet todella pitävät musiikista. Kerran (noin 15-vuotiaana) soitin kotipihassa haitaria ja kuttu tuli lähelle, jopa liian lähelle. Olisi kaiketi alkanut pureskelemaan soitinta, jos en olisi ollut tarkkana. Pikkulinnut tykkää nokkahuilusta ja hirvieläimet hölmistyvät torvista, erilaisista sellaisista, koska kerran kokonainen hirvilauma pysähtyi (tosin matkan päähän) kun oli soittokavereita käymässä ja soiteltiin pihassa.

Minun ei pitänyt tänään kirjoittaa lehmistä ja torvista vaan eräästä sangen oudosta ilmiöstä ajassamme, johon erityisesti nuoret naiset haksahtavat. Nimittäin kyse on influenssereistä. Englannin lainasanan rinnalla elää nimitys ”vaikuttaja”. Mutta miten ja mihin influensseri vaikuttaa? Ehkä ihmisiin – tämä ruoka, tyyli ja kyykky on nyt in – mielipiteisiin ja vielä niitä mystisempiin asenteisiin – tässä: asenteisiin siitä, kuka on taiteilija tai yhteiskuntaan – näin varmasti haluavat ajatella ainakin aktivistit kertoessaan, että tämä ei ole ok ja lanseeratessaan hashtageja, jotka karkaavat aktivismista milloin mihinkin käyttötarkoitukseen. https://kiiltomato.net/tarinatalouden-eliittia/

Juuri tänään luin (ehkäpä Iltasanomista, en muista), että miten nuoria tyttöjä oli jotkut netin  "kauniit naiset" houkutelleet mukaan yhteisöön eli jonkin sortin verkostomarkkinointibisnekseen. Ymmärsin, että ensin kaikki oli ollut hienoa ja että oli suuri  etuoikeus, kun oli päässyt mukaan yhteisöön, jossa oli erilaisia portaita etenemiseen ylöspäin kohti miljoonabisnestä. No, kerran kuussa piti maksaa pikkusumma yhteisölle (lähes 100 euroa) ja jos tästä yhteisöstä halusikin pois, se oli kovin vaikeaa.

En ihan päässyt jutusta selville, että mitä näiden tyttöjen (esiintyivät jutussa nimettöminä) olisi pitänyt markkinoida ja myydä, jonkinlaista somevaikuttamista ainakin, mutta heidän piti myös houkutella toisia samanlaisia tyttöjä mukaan tuohon kyseiseen yhteisöön. Siis minun mielestäni tämäntyyppinen toiminta on silkkaa huijausta ja nuorten ja kokemattomien tyttöjen hyväuskoisuutta hyväksikäyttävää rikollisuutta, olipa itse "markkinointi" sitten miten laillista muuten. Ja onhan näitä ollut historian saatossa vaikka mitä säätöä - kaiken takana tietysti rahan huijaaminen.

Tähän ikään olen kaikenlaista nähnyt ja kohdannut, mutta kerron niistä toisella kertaa. Tai sitten en. 

Raija Westergård

 

5. syys, 2022

Varmaan näissä kirjoituksissani joskus toistan itseäni, olenhan tätä blogia kirjoittanut jo vuosia, ainakin 7 vuotta ja lähestulkoon joka viikko. Mutta mitä pikkuseikoista, tänään kuitenkin kirjoitan juuri nyt ja niitä asioita, joita päässäni ja tässä ajassa liikkuu. Lukijatilastoja katsoessani huomasin, että jo yli 150 000 kävijää on vieraillut sivullani ja se on minusta paljon. Kiitos jokaiselle teistä, on suuri ilo jakaa kanssanne elämää kirjoittamisen kautta! 

Ja todellakin ajassa on liikettä ja varsin huolestuttavaan suuntaan. Sähkön hinta puhuttaa ja huolestuttaa varmasti meitä kaikkia. Talvi on tulossa ja kotien lämmitys toimii monilla suoralla sähköllä, joka tulevina kuukausina ei ainakaan halpene. Äskettäin luin jostain julkaisusta, miten pientä eläkettä saavat eläkeläiset jo joutuvat tinkimään lähes kaikesta - myös lääkkeistä, joka on todella ikävää. 

No, itsekin saan pientä eläkettä ja olen myös karsinut turhia menoja. Puhelin- ja nettiliittymissä on aina tinkimisen varaa ja sanoma- ja aikakauslehtiä en enää eläkeläisenä tilaa. Tykkään tuunata vaatteita eli todella harvoin käyn vaateostoksilla. Ruokakaupoissa kyllä käyn ja apteekissa, siinä ne ostosreissut sitten pääasiassa onkin.

Näinä aikoina minusta on tullut oman elämäni konservaattori, jossa hommassa viihdyn erinomaisesti. On voimaannuttavaa löytää esineitä, joita ei edes tiennyt olevan olemassa. Lapsuudenaikaiseen muistiin ei suuresti kannata luottaa, koska aika on tehnyt tehtävänsä ja kauan sitten unohtunut esine saakin äkkiä aivan uuden merkityksen. 

Tuo oheisen kuvan teksti puhuttelee minua juuri tänään, tässä ajassa ja hetkessä. Siis juuri näin, ei mikään oma tekeminen tarvitse näyttää ulospäin hyvältä tai hienolta, riittää, kun itsestä tuntuu siltä. 

Raija Westergård

 

28. elo, 2022

Seesteisten suvipäivieni ratoksi olen maalannut muureja. Siis en muraaleja, vaan kaksi 1800-luvun tulisijaa ja yksi (oheisen kuvan kaltainen) jäi vielä maalamatta. Ehkäpä teen sen myöhemmin, ehkäpä en, koska kahdessa muurissa oli ihan riittävästi "arbetia" kaltaiselleni maallikkomaalarille. Ja kun ottaa vielä huomioon pohjustustyön ja muun siistimisen ennen maalausta. Löysin museoviraston arkistoista vähän samanlaisia vanhan ajan tulisijoja, muuten malleja ei löytynyt, mutta mielestäni tein ihan hyvää jälkeä, vaikka itse sanonkin.

Tulta näihin tulisijoihin en uskalla virittää, mutta tykkään, että ovat kauniita puhtaan valkoisina ja huokuvat vanhan ajan tunnelmaa kynttilöineen, joita ennen poltettiin "pesänottalla" ja holvien välissä. Monista vanhoista taloista on muurit hajotettu jo kauan sitten, silloin (1950-1970 luvuilla varsinkin) haluttiin modernisoida myös maaseutua ja ihmisten asuinsijoja. Kehityksen rattaita on vaikea hidastaa, mutta monia kauniita pihapiirejä tuohon aikaan tuhoutui lopullisesti. 

Myös kaupungeissa kävi tuhon puhuri ja tuosta ajasta on käytetty termiä "Turun tauti". Siis varsinkin Turussa purettiin monia vanhoja puutaloja ja kokonaisia kortteleita ja tilalle rakennettiin betonielementeistä nopealla tahdilla kerrostaloja - siis näitä harmaita betonirumiluksia, joita on kaikkialla ja alkavat nyt tulemaan elinkaarensa päähän. No, jotkut haluavat säilyttää niitäkin, mutta minun silmiini ovat perin rumia. Mutta toki makunsa kullakin. 

Jokainen aikakausi jättää jälkensä myös rakennuskulttuuriin, joka on toisaalta ymmärrettävää. Muodin oikut kiertävät aaltomaisesti kehää ja taas esimerkiksi hirsitalot ovat tulleet muotiin tai ovat kai jo olleetkin jonkun aikaa. Mikäs siinä, suomalaiseen maisemaan se sopiikin paremmin kuin mikään muu. Ja hirsi on myös kestävä materiaali, kestää jopa satoja vuosia, jos kosteus ei pääse muhimaan perustuksissa. Tästä syystä entisaikojen talot rakennettiin mielellään mäen päälle ja vielä korkealla kivijalalla, josta tuuli pääsi puhaltamaan alustat kuiviksi. 

Tänä päivänä taloja rakennetaan lähes minne tahansa, oli sitten kosteaa tai ei. Tekniikka toki on aivan toista luokkaa kuin entisaikoina, mutta silti joskus ihmettelen ratkaisuita. Onneksi en ole kadottanut ihmettelyn taitoa, joka on muuten ihmiselle tärkeä ominaisuus. Ai miksikö? En minä tiedä, ihmettelen sitä itsekin. Ihmetellään yhdessä!

Raija Westergård