22. heinä, 2016

Loisto

Lomalla sää ei aina ole suosiollinen ja silloin on aikaa esimerkiksi tehdä käsitöitä ja katsella elokuvia. Tässä hiljattain katsoin Teemalta australialaisen Oscareilla palkitun elokuvan Loisto vuodelta 1996. Ohjaus Scott Hicksin ja kertoo koskettavan tositarinan aikamme huippupianistista David Helfgottista (s.1947).

David on pianistina ihmelapsi, jota hänen puolanjuutalainen holokaustista pelastunut isänsä valmentaa kunnianhimoisesti, kunnes Rahmaninovin 3. pianokonsertto osoittautuu isän valmentajankyvyille liian vaativaksi. David olisi päässyt jo 14-vuotiaana Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta isä ei päästänyt häntä pois kotoa. 19-vuotiaana David kuitenkin matkusti Lontooseen saatuan stipendin Royal College of Musiciin, jossa hän opiskeli kolme vuotta menestykkäästi ja hän myös konsertoi ahkerasti. Mielenterveys alkoi tässä vaiheessa rakoilla ja lopulta skitsoaffektiivinen häiriö suisti Davidin raiteiltaan.

David Helfgott vietti mielisairaalassa kymmenen vuotta ja tänä aikana häneltä kiellettiin pianon soittaminen, koska kuviteltiin sen pahentavan sairautta. Lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen ja tavattuaan häntä ymmärtäviä ihmisiä David palasi konserttilavoille ja soittaa myös tänä päivänä. Helfgott on kuitenkin edelleen sairas, skitsofreenikko, mutta musiikilla on parantava voima ja elämä siksi hallinnassa. Elokuvassa hän uittaa nuotteja uima-altaassa ja juoksee sateessa takki hulmuten. Tässä kohtaa tulee mieleen, että mitä sitten, vaikka joku huippulahjakas ihminen keskuudessamme ns. normaalissa kanssakäymisessä on hieman erilainen, jos hän omassa elementissään (kuten Helfgott pianon äärellä) viihtyy ja viihdyttää sekä on pianistina aikamme huippua?

Tämä elokuva on mestariteos luovasta hulluudesta ja humaanista lahjakkuudesta. Ja kuka meistä ihmisistä pystyy arvioimaan lähimmäisiämme kuka on normaali ja kuka jotain muuta?

Teksti: Raija Westergård