14. heinä, 2017

Veisuusta voimaa...

Meillä Aurinkorinteellä musiikki on suuressa osassa päivittäistä toimintaa ja varsinkin Kulttuuriklubin ohjelmistossa musiikkia on 2 - 3 kertaa viikossa ja genre edustettuna vähän laidasta laitaan riippuen kulloisistakin esiintyjistä ja esiintyjäryhmistä. Mutta laulamme usein myös hengellisiä lauluja ja virsiä muulloinkin kuin hartaustilaisuuksissa, joita Aurinkorinteellä on noin kerran kuukaudessa.

Eilen torstaina hartaudessa Anu-pappi puhui Suomi 100 - teemaan liittyen koskettavasti karjalaisista sukujuuristaan ja Karjalan heimosta, evakkomatkoista ja pommituksista. Anu-pappi on myös varustettu hurtilla huumorilla, hän aloitti tilaisuuden kertomalla että on vähän jo "kesäterässä", koska oli edellisenä iltana ensin hukannut vihkisormuksen, sitten kihlasormuksen ja lopuksi vielä silmälasit (joilla etsiä niitä sormuksia). Onneksi kaikki kuitenkin lopulta löytyi. Huumorilla ja evankeliumilla on muuten paljon yhteistä: yhdessä ne ajavat pois sielun tyhjyyttä, keventävät sydäntä ja syventävät ihmisten keskinäistä ymmärrystä. 

Mutta niistä virsistä vielä. Anu-pappi löysi virsikirjasta juuri Aurinkorinteelle sopivan virren numero 543 Valkeus iankaikkinen ja laulammekin sitä aina hartauden alussa. Myös muina aikoina laulamme virsiä, joita itse olen säestänyt pianolla. Olen keskinkertainen pianisti enkä pysty/osaa soittaa oikeastaan mitään muuta paitsi virsiä, mutta se riittää ainakin minulle. Itseäni koskettaa erityisesti Jaakko Löytyn "körttigospelit" mm. Kahden maan kansalainen. Ja meidän asiakkaiden lempivirsiä ovat tietysti Päivä vain ja hetki kerrallansa, Oi Katsohan lintua, Herra kädelläsi, Olen kuullut on kaupunki tuolla jne.

Körttiläisyydestä tulikin mieleeni yksi mielivirteni Oi Herra, jos mä matkamies maan. Vaikka se on hautajaisista tuttu, siinä puhutaan toivosta, joka säilyy sittenkin kun toivoa ei enää olekaan. Tässä kohtaa muistan lapsuuteni kodin seurat, joita oli usein ja joista muistan miten kansa tuli mustissa vaatteissa ja veisattiin voimallisesti. Tuohon aikaan seuroja järjestivät monet uskonlahkot ja kokoontumisia oli eri taloissa. Ja väkeä kertyi aina runsaasti paikalle veisaamaan, kuuntelemaan puheita ja samalla tapaamaan tuttuja. 

Veisuu on körttiläisyyden ehdotonta ydintä ja seurojen yhteisveisuu ei ole vain laulua. Se on samalla rukousta, elämän tilitystä ja iloitsemistakin. (Aamulehti 9.7 2017)

 

Teksti:Raija Westergård

Kuva:Yle 1