15. huhti, 2018

Mummojen vähättelyn pitää loppua!

Näin sanoo professori, lastenpsykiatri, kansanedustaja, ministeri  Vappu Taipale ja jatkaa, että kun vanhemmat roikkuvat älylaitteissa, juuri mummot antavat lapsille aikaa. Taipaleen mukaan mummot eivät ole kestävyysvaje vaan kestävyystae. Itse en ole vanha vaan kevytvanha, Taipale sanoo.

”Tietokoneiden orjat eivät huomaa olevansa proletariaattia, jonka pitäisi vapautua, rajoittaa koneiden käyttöä. Se on olevinaan niin hir­veän hienoa”, Taipale sanoo kotonaan Helsingin Veräjämäessä. Niin, voiko oikeastaan tätä tämän ajan ilmiötä, somettamista paremmin sanoa ja vielä selkosuomella?

Löysin kirjastossa hajamielisesti hyllyjen väleissä ajalehdittuani Vappu Taipaleen kirjoittaman Isoäiti-kirjan (2017). Kirja sattui silmiini syystä, koska olen itsekin isoäiti ja elämäntilanne siltä osin aika uusi ja erilainen. Lapsenlapsi on todellakin jotain ihmeellistä, jos sitä oli (ja on edelleen) omatkin jo aikuiset lapset. Mutta siis tämä kirja: on hämmästyttävä, ällistyttävä ja suorasukainen teos elämänvaiheesta, joka tulee eteen meille jokaiselle ja Vappu Taipale - jos kukaan - on  mestari kuvaamaan asiat juuri oikeissa mittasuhteissa ja monin eri tavoin.

Taipale kirjoittaa myös mummouden tummemmista sävyistä. On mummoja, jotka osallistuvat lastenlasten hoitovastuuseen aina uupumukseen asti. On kaikkeen tyytymättömiä tai kaikkeen puuttuvia isoäitejä, pulloja kallistelevia mummoja sekä vanhoja naisia, joita oma suku käyttää härskisti hyväkseen. Isoäitejä on joka lähtöön. Vuonna 2001 Taipale aiheutti kohun, kun hän paljasti Ylioppilaslehden haastattelussa kokeilleensa 1960-luvulla lsd:tä. Lääkäripiireissä tämä ei ollut mitenkään tavatonta. Miten huumekokeilu sopii mummokuvaan?

”Kyllä mummon pitää olla hurja nuoruudessaan. Hän voi olla hurja vanhuudessakin”, Taipale sanoo ja nauraa. ”Sanotaan, että jos ei ole radikaali nuorena ja konservatiivi vanhana, ei ymmärrä mistään mitään. Mutta minä en aio ruveta konservatiiviksi vanhana.”

Aurinkorinteellä jutellaan myös usein isovanhemmuudesta, lapsista useassa alenevassa polvessa. On hienoa huomata, miten me jatkamme elämäämme lapsissa ja lapsenlapsissa, näissä kertomuksissa usein vilahtaa suuri ilo, mutta toisinaan myös suuri murhe. Lapsen ei koskaa pitäisi lähteä ennen vanhempiaan, mutta ihmisen elinpäivät kai "määrätään" kenen milläkin tavoin, kuten joku iskelmätahti aikoinaan lauloi. Kuitenkin ryhmässä juttelemalla ne suuretkin surut lientyvät edes vähäsen.

Vielä muutama sana ikäsyrjinnästä Vappu Taipaleen sanoin: ikäsyrjintä on Taipaleen mielestä Suomessakin täyttä totta. Jo itse sana mummo kertoo paljon suhtautumisesta vanhoihin naisiin. Mummohan kuvaa paitsi sukulaisuussuhdetta, myös yleisemmin vanhaa naista – eikä välttämättä mairittelevassa mielessä. ”Ikävimmillään ’mummo’ merkitsee toivottaman vanhanaikaista paksua rupsahtanutta tyhmää naista, jonka pukeutuminen noudattelee huivi–esiliina–tossut-koodia”, Taipale kuvaa.

Ikäsyrjintä voi olla rakenteellista, kuten mielipidekyselyissä, joissa yli 75-vuotiaiden mielipiteitä ei usein selvitetä lainkaan. Tai se voi olla henkistä, tunnepitoista ja sosiaalista syrjintää. Vanhat naiset jäävät näkymättömiksi, heitä ei huomata tai katsota. Markkinatkaan eivät panosta heidän tarpeisiinsa, vaikka mummot ovat suurempi kuluttajaryhmä kuin alle kaksikymppiset, Taipale sanoo. Hän itse kaipaisi esimerkiksi käytännöllisempiä, mutta silti tyylikkäitä vaatteita tai paremmin ikäisilleen sopivaa teknologiaa. 

Ikäsyrjintää on myös työelämässä. Taipaleen mielestä Suomessa ei osata ikäjohtamista, joka ottaisi eri-ikäisten vahvuudet ja tarpeet paremmin huomioon. Siksi monet hinkuvat eläkkeelle – Taipaleen mukaan tajuamatta, miten suuri muutos on, kun arjesta katoaa tuttu rytmi ja iso osa sosiaalisista suhteista. Hän toivoisikin, että raja työelämän ja eläkkeelle siirtymisen välillä voisi olla vähemmän jyrkkä. (HS 13.5.2017)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja

raija.westergard@hameenkyro.fi