29. huhti, 2018

Veteraanipäivän mietteissä...

Perjantaina 27. 4 vietettiin Aurinkorinteellä Veteraanipäivää. Hieno ja onnistunut juhla, paikalla oli runsaat 40 vierasta + esiintyjät, reserviläiset  ja muut vapaaehtoiset eli yhteensä noin 80 ihmistä. Tarjolla oli hernekeittoa ja pannaria sekä kakkukahvit. Itse pidin tervehdyspuheen (valtuuston 1.varapuheenjohtajan roolissa) ja liitän siitä puheesta kohtia tähän päivitykseeni tänään.

Aina kun vietetään Itsenäisyyspäivää tai Veteraanipäivää, tai puhutaan sodasta muuten vaan, en voi olla muistelematta omaa isääni, joka oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Puheeni kulminoitui omiin muistoihini lähinnä veteraanin lähiomaisen näkökulmasta:

"Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat ja veteraanien lesket, arvoisa veteraanijuhlan yleisö!

Olette lämpimästi tervetulleita Veteraanipäivän juhlaan, jota tänään vietämme täällä Päiväkeskus Aurinkorinteellä. Vietämme juhlaa rennolla, iloisella ja aurinkoisella mielellä, kuten täällä Aurinkorinteellä aina. Valtakunnallisesti veteraanipäivää juhlitaan nyt kolmattakymmenettä ensimmäistä kertaa eli ensimmäisen kerran veteraanipäivää vietettiin Lahdessa vuonna 1987. Hienoa, että juhlaa vietetään edelleen, vaikka aiemmin keväällä saimme tiedon ettei tätä päivää enää juhlittaisi. Onneksi se oli vain huhu ja saamme tänään kokoontua jälleen hienoon, keväiseen veteraaniväen juhlaan.

 Hyvät kuulijat!

Kuten veteraaneilla, myös meillä monilla muilla täällä tänään on sotaan ja sodan kokeneisiin sukupolviin vahva side. Päivän valtakunnallinen teema onkin juuri veteraaniperinnön siirtäminen jälkipolville, ja itse pidän sitä erittäin tärkeänä tehtävänä. Minä itse nimittäin olen myös sotaveteraanin lapsi. Sanotaan, että sota jättää aina jälkensä sotilaan sieluun, mutta se jättää jonkinlaisen muistijäljen myös jälkipolviin, moniin sukupolviin. Isäni syntyi vuonna 1912 ja oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Hän ei paljoa sodasta puhunut eikä paljon mistään muustakaan, ei liikkunut juurikaan kotiseudun ulkopuolella, sotareissu oli hänen ainoa reissunsa, kuten äitini aina sanoo.

Joskus harvoin toki isäni puhui sodasta, mutta salaa vanhojen sotakavereiden kanssa luullen ettemme me lapset kuuntele tai ettemme ymmärrä. Mutta kyllä me ymmärsimme, tosin talvisodan taistelut Sallassa ja Suomussalmella talvella 39 - 40 kuulosti lapsen korvissa joltain seikkailukertomukselta, jonka vasta paljon myöhemmin ymmärsin olevan aivan jotain muuta.

Minä en osaa arvioida oliko Vuosalmi - Äyräpää kesällä - 44 hänelle vielä kovempi paikka kuin talvisota Suomussalmella 45 asteen pakkasessa, koska jatkosodasta ei meillä kotona puhuttu senkään vertaa – paitsi niinä öinä kun toistuvat painajaiset valvotti ja kehoon jääneet sirpaleet särkivät.

Muistan senkin, miten lapsena ihmettelin, että miksei isä mene koskaan uimaan, vaikka asuimme joen rannalla ja kesät oli toisinaan kuumia. Äitini sitten myöhemmin kertoi ettei isäni ole suostunut uimaan kesän - 44 jälkeen, jolloin jatkosodan perääntymisvaiheessa joutui ylittämään Vuoksen uimalla, koska tuossa vaiheessa kaikki sillat olivat jo ehditty hävittämään.

Ja ennen Vuoksen ylitystä hän oli juossut noin 40 kilometriä puna-armeijan tankit kannoillaan. Lisäksi kantoi juostessaan olkapäällä konekiväärin jalustaa, josta luopui vasta Vuoksen rannalla, ja ainoastaan syystä, koska jalustan kanssa uiminen ei onnistunut, kertoi eräa hänen sotakavereistaan myöhemmin. Vuoksi oli tuohon aikaan leveä ja virta voimakas, mutta isäni oli vahva - sekä juoksemaan että uimaan. Isä selviytyi sodasta hengissä kotiin, mutta ei koskaan ollut enää sama mies kuin ennen sotaa.

Hyvät kuulijat! Jos meillä tässä Aurinkorinteen pihassa olisi lipputanko, siinä liehuisi tänään Suomen siniristilippu. Suomen värit näette kuitenkin elävänä tässä maisemassa ikkunan takana: sininen taivas ja valkoiset pilvet. Ja nyt kun linnut kevään tullen ovat palanneet vainiolle, joskus voi kuulla kiurun aivan kuin Sibeliuksen Finlandiassa: ”ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa… Toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää ja tervetuloa veteraanijuhlaan tänne Aurinkorinteelle"

 

Aioin tähän loppuun tässä blogissa siteerata historiantutkija Ville Kivimäen vuonna 2013 julkaistua teosta Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945, mutta jätän sen toiseen kertaan, koska aihe on laaja ja ainakin itselleni edelleen henkilökohtainen ja varsin  kipeä. Luulen, että se on sitä monille muille sotaveteraanien lapsille. Joskus olenkin pohtinut, että kuinka monta vuotta, sukua ja sukupolvea tarvitaan kaikista kivuliaanpien sotatraumojen parantamiseen saati unohtamiseen? 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja

raija.westergard@hameenkyro.fi