8. marras, 2018

"Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa"

Vanhojen valokuvien merkitys ihmiselle - ja erityisesti ikääntyneille -  on huikea, tänään jälleen koin siitä elävän esimerkin. Jouko Hannu (kuvassa) oli nimittäin Aurinkorinteen Kulttuuriklubilla aiheessa "Kyröläisiä kuvia ja muistoja" ja todellakin, tarinaa ja muistoja löytyi: "tuon ihmisen tuossa kuvassa vasemmalla minä muistan hyvin" tai "tuo tarjoilija on tuttu kuvan oikeassa reunassa".

Hannun Joukolla todellakin lienee hämeenkyröläisiä kuvia tuhatmäärin. Hän kertoi, miten on itse kerännyt kuvia erilaisiin kirjaprojekteihin ja aina niitä on jäänyt muutamia satoja julkaistuista yli. Hienoa, että hän on tallentanut kirjoittamisensa ohella myös kuvina hämeenkyröläistä kulttuurihistoriaa. Nyt kuvia on mielenkiintoista katsoa ikäihmisten kanssa ja tapahtumia vuosikymmenien jälkeen, ja miten ihmiset, talot ja maisemat muuttuvat jne.

Professori emerita Helena Pihko kirjoittaa Lääkäriseura Duodecimin julkaisussa, että muisti on persoonallisuutemme kannalta keskeinen aivotoiminto. Sen avulla muodostamme kuvan itsestämme, arvioimme tämänhetkisten tapahtumien merkitystä aiemmin kokemamme valossa ja suunnittelemme tulevaisuutta:

 "Koska muisti on paitsi oleellinen osa minuuttamme, myös jokahetkisen toimintamme perusta, sen sisällön on oltava samanaikaisesti sekä pysyvää että mukautuvaa. Kun muistikuvia palautetaan mieleen, niihin voidaan liittää uutta tietoa tai täydentäviä kokemuksia. Valokuvien katseleminen, yhteisistä muistoista toisten kanssa keskusteleminen ja muu tieto, jota saamme päivittäin ympäristöstä, muuttavat omaelämäkerrallisia muistikuviamme. Muistot voivat myös hävitä tietoisuudesta ja kadonneita muistoja voidaan tietyissä olosuhteissa palauttaa.

Kyky muistaa ja muistella vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme. Vaikeatkin kokemukset, jotka ovat tulleet käsitellyiksi siten, että niistä on syntynyt emotionaalisesti ehjä muistikuva, ovat elämää rikastuttavia. Isäni eli hyvin vanhaksi ja menetti lopuksi hiljalleen näkönsä. Viimeisinä vuosinaan hän istui usein silmät suljettuina, mietteisiinsä vaipuneena. Kerran kysyin, mitä hän mietti. "Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa", hän vastasi. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun asti". (Helena Pihko, professori, emerita. Helsingin yliopisto 2018, lääkäriseura Duodecim)

Tähän ei minulla ole mitään lisättävää tai pois otettavaa. Itsekin olen huomannut, että joskus todellakin sitä tulee "seurustelleeksi" lapsuuden ihmisten kanssa. Tai ainakin toisinaan pohdin, että missähän tämä tai tuo ihminen on nyt, miltä hän näyttää ja tuntisinko hänet jos tulee äkkiä jossain vastaan? Niin, ja tuntisiko hän minut?

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi