26. syys, 2019

Puheenvuoroja yksinäisyydestä

Vanhusten yksinäisyydestä kirjoitetaan paljon. Minusta tuntuu, että nuo kirjoitukset ja puheet ovat suurimmaksi osaksi pelkkää sanahelinää ilman konkreettista toimeen tarttumista, ja joka puhe jatkuu samankaltaisena vuodesta seuraavaan.  Vuonna 2014 Aamulehti kirjoitti, että kodista ei saisi tulla tallelokeroa, jossa vanhusta säilytetään. Tänä päivänä edelleen kirjoitetaan samasta ongelmasta, nyt tosin vanhuksen yksinäistä kotia jo sanotaan vankilaksi, josta ei milloinkaan pääse ulos ilman apuvoimia varsinkaan, jos talossa ei ole hissiä. 

Viime vuosina suoranaisesti mantrana on hoettu, miten kotiin tuotettuja palveluja (kotihoito) lisätään, jotta vanhus voisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Ajatus on kaunis ja toimiva tiettyyn rajaan asti eikä yksinomaan ihmisen fyysinen pärjääminen saa olla edellytyksenä kotona yksin selviytymiseen. Kukaan ei pärjää yksinään määräänsä enempää ja juuri yksinäisyys on yksi päätepiste, joka on otettava vakavasti.

Vanhuksen yksinäisyyden kokemus ei välttämättä katoa hoivakodissakaan. Ongelma on siis paljon syvempi kuin olemme osanneet ajatella. Aamulehti paneutui hienosti vanhuksen yksinäisyyteen lauantain 21.9.-19 numerossa otsikolla Pieniä tekoja. Mitä minä voin tehdä? Artikkelissa myös omaiset pääsevät ääneen ja monet kuvailevat vanhuksensa yksitoikkoisia, hiljaisia päiviä, joihin tuovat katkoksia vain kotihoidon nopeat piipahdukset. Tai: hoivakodissa asuvan vanhuksen yksinäisyydestä miten hoitohenkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoidon tehtäviin. Kirjoittajan mukaan pitäisi uudistaa hoivatyöntekijän ihmiskäsitystä ja hoivan arvostusta.

On sanottava, että em. kirjoittaja (omainen) on totuuden jäljillä. Tottakai on selvää, että tässä kohtaa katse herkästi kohdistuu hoivahenkilöstöön, vaikka ongelman ydin piilee ikivanhassa hoivakulttuurissamme, joka on peräisin monien vuosikymmenien takaa. Nykymaailmassa ei voi enää soveltaa esimerkiksi 1970-luvun hoivametodeja juuri mihinkään kohtaan hoivan kentässä. Jo vanhusten määrä sinällään tuo oman kysymyksensä hoivan nykyisiin haasteisiin, koska v. 2020 (siis ensi vuonna) yli 75-vuotiaita on 571 000 ja vuonna 2050 (30.n vuoden kuluttua) miljoona.

Aamulehteen kirjoittaneet yksinäisten vanhusten omaiset toivovat hoivakoteihin myös verovaroin tuotettuja seuranpitäjiä ja pohtivat, että millainen olisi vanhuksia ilahduttava ja virkistävä ohjelma. Hernepussin heitto istualtaan ei sitä välttämättä ole. Minusta kaikista tärkeintä olisi kysyä vanhuksen omaa mielipidettä. Kymmeniä vuosia nuoremmat omaiset ja hoitohenkilökuntakaan ei voi mitenkään tietää miellyttääkö tätä tai tuota mummoa ristikot,  tikan heitto, kunnon rokki tai haitarimusiikki vanhaan malliin.

Aurinkorinteelläkin pitäisi tehdä kyselytutkimus paitsi kulttuuriohjelmista myös palveluistamme laajemminkin. Esimerkiksi onko nykyinen malli hyvä vai halutaanko jotain muuta, mitä? Tällä hetkellä Kulttuuriklubin  musiikkiohjelmien osuus on 42% ja muu ohjelma 58% (muistelu, kirjallisuus/runot, valokuvat, tietokilpailut, erilaiset luennot, seurakunnan tilaisuudet, bingo ja muut pelit, tanssiesitykset, taideprojektit jne.) Otanta aikajanalla tammi-elokuu 2019. Kiinnostavaa olisi tietää, että halutaanko esim. liikuntaa enemmän, halutaanko erilaisia harrastuspiirejä, hengellisiä keskustelukerhoja, yhteiskunnallisia keskustelukerhoja jne.    

Asiakaskysely voisi samalla kohdistua meidän kaikkiin toimintoihin ja henkilökuntaankin, jotta osaisimme toimia arjessa entistäkin paremmin ja laadukkaammin vanhusväestömme parhaaksi.  Itse emme voi kyselytutkimusta tehdä, joten odottelemme seuraavaa opiskelijaa ko. tutkimusta tekemään. 

 

Ja vielä lopuksi ja kevennykseksi viikon mietelause: "Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä, mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan." - Tom Lundberg

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi