14. marras, 2019

Minun pienet tarinani

Viime päivät ovat olleet säätilan puolesta pimeintä ja harmainta myöhäissyksyä, jollaiseen toki ollaan totuttu, mutta joka harmaudellaan silti aina naulitsee ihmisen maisemaansa kuin märän rätin. Oikeastaan päivä ei juuri valkene yön jäljiltä ollenkaan. Joku sanoikin, että kannattaa pitää säleverhot päivälläkin kiinni, nimittäin jos ne avaa, tulee vielä pimeämpi.

Juuri marraskuuhun liittyen käsiini osui joku aika sitten mielenkiintoinen kirja. Ei enää uutuusteos, noin vuosi sitten julkaistu Peter Sandströmin Äiti marraskuu - kahdeksan pohdintoa ( S &S, 2018). Airi Vilhunen kirjoittaa teoksesta marraskuussa 2018: Nykyhetki ja muistot ovat rinnakkain, ja sukupolvien ketju silmien edessä. Reilusti keski-ikäinen runoilija tapaa aikuiseksi kasvaneen poikansa Kööpenhaminan rautatieasemalla ja näkee edessään isänsä sodanaikaisessa valokuvassa, jossa näkyi ”kaikki se hiljaisuus jota pieni rintamamies piti sisällään".

Sandström itse kirjoittaa teoksestaan näin: Ainoa mikä pysyi kasassa olivat minun pienet tarinani. Mitä väliä, olivatko ne totta vai eivät? Mitä väliä totuudella kaunokirjallisissa tarinoissa oikeastaan onkaan, kirjailijalla on oikeus käyttää mielikuvitustaan ja mikä parasta, voi kirjoittaa ikään kuin eri persoonassa, ulkopuolella näkyvästä minästään. Ja voi kirjoittaa myös "kirjailijanimen" persoonassa, kuten itse olen joskus tehnyt. Ei, en aio kertoa minkä nimisenä olen kirjoittanut ja mitä. Jääköön se salaisuudeksi.

Isänpäivä tuli ja meni, mutta tähän on pakko vielä kopioida Sandströmin pohdinnan isästään teoksessaan Äiti marraskuu: En ollut ajatellut omaa isääni puuna vaan pikemminkin kukkana. Ehkä pionina, punaisena ja kauniina, kasvina joka ei oikeastaan vaatinut mitään, ei edes ihailua, sillä kasvi ei voinut asettaa vaatimuksia eikä esittää uhkauksia. Pioni ei jättänyt mitään varjoonsa eikä murskannut allensa mitään, kun tuuli taittoi siltä varren ja kaatoi sen maahan. Isot puut olivat ihan eri asia.

 

Kai tässä pikkuhiljaa on ajateltava myös joulua, joka tulee jollottaa niin, että kuukauden kuluttua on jo lähellä. Aurinkorinteellä jouluun jo valmistaudutaan pikkuaskarein, mutta vielä ei ihan olla sentään joululauluja laulettu - mutta pian lauletaan. Vieraaksi saamme mm. Hälläpirtin kuoron (tulevan viikon torstaina), joka kuoro on nimenomaan joululaulujen merkeissä liikkeellä.

Myös Pihapelimannien ohjelmassa on iloisia joululauluja, joita on tarkoitus laulaa yhteislauluina. Joulupukki ei valitettavasti ole kiertueella mukana tänä vuonna, mutta sijaisensa saattaa olla mukana silloin tällöin. Ainakin puheissa. Ja muistoissa.

 

”Hän sai ihmiset nauramaan jutuillaan ja ruusut kukkimaan. Eikö siinä ole elämälle tarpeeksi.”  - Peter Sandström

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi