20. marras, 2019

Itsensä yli käyvä horisontti

Jos tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ei heti avaudu, ei syytä huoleen, ihan heti se ei avautunut itsellenikään. Mutta kaikille, jotka ovat lukeneet Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori emeritus Antti Eskolan (1934 - 2018) teoksen Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimista (Vastapaino 2019), lause on tuttu. Ai, että mitä tuo otsikko tarkoittaa? Kannattaa tietysti lukea koko teos  kannesta kanteen, mutta alla lyhyesti ainakin itseäni koskettavia kirjan teemoja:

Eskola oli tätä viimeiseksi jäänyttä teostaan kirjoittaessaan jo sen verran sairas, että kirjoittaa mm. saattohoidosta ja hyvästä kuolemasta. Hän kirjoittaa myös utopioista, joihin nuoruutensa päivinä uskoi samoin kuin valoisaan tulevaisuuteen, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, jotka eivät Eskolan mukaan ole vielä yhteiskunnassamme toteutuneet (ei minunkaan mielestäni), mutta ovat kuitenkin läsnä tässä ajassa toivona, jolla on realistiset perusteet. "Maailmamme on epätäydellinen, mutta sillä on itsensä yli käyvä horisontti."

Vanhuudessa ja yksinäisyyden kokemuksissa pysyäkseni (Eskolakin kirjoittaa näistä paljon), kuuntelin tänään radiosta töihin mennessäni, miten monet yksinäiset vanhukset soittavat yhä enenevässä määrin hätäkeskuksiin.  Heillä ei ole mitään muuta turvaverkkoa, ei omaisia, ei ystäviä ja tuttavia, eivät ole kotihoidon asiakkaita jne. Kun hätä tulee, ainoa numero josta pyytää apua on hätänumero. Oulun seudulla ongelmaan ollaan jo tartuttu ja rakennettu verkostoja helpottamaan tilannetta. On siis tartuttu toimeen ja rakennettu "itsensä yli käyviä horisontteja", toivon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden turvaverkkoja.

Itse pohdin, että yksinäinen vanhus (ja minkä ikäinen ihminen tahansa), tarvitsee lähelleen ihmisiä, joilla olisi aikaa viipyä pidempään kuin pienen hetken ja että hänellä olisi myös aikaa olla ja puhua, erityisesti saattohoitotilanteessa. Tästä Eskolakin kirjoittaa ja siteeraa Espoon sairaalan saattohoito-osaston lääkäri Kati-Pupita Mattilan kirjoitusta Duodecimin kolumnissaan, jossa viittaa lääkärien koulutukseen nimenomaan saattohoidossa: "Viipymisen ydin on olemiseen asettumisessa. Se on tarkoituksellista pysähtymistä, vähäeleistä mutta aktiivista. Silloin ei paeta mihinkään toimintaan---ei tipan laittoon tai lääkelistan tarkasteluun. Istutaan ammattilaisena ja ihmisenä ihmisen vieressä eikä kiirehditä pois."

Minusta tuo viimeinen lause kertoo kaiken oleellisen ihmisyydestä muissakin kohtaamisissa kuin vain saattohoidossa: Istutaan ammattilaisena ja ihmisenä ihmisen vieressä eikä kiirehditä pois. Tähän ei ole mitään lisättävää tai pois otettavaa. On vain hetket viipymisen ytimessä. 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi