26. joulu, 2019

Hauraan uskomme virvatulet

Rakastettu runoilijamme, 91-vuotias Eeva Kilpi mainitsee haastattelussaan toimittaja Minna Pyykölle, että "pitkä ikä on ilmeisesti ongelma, mutta mie en tiedä mitä tehdä tälle iälle. Välillä tunnen olevani vanha, mutta en aina. Eivät vanhat tunne olevansa vanhoja, muut siitä huomauttavat".

Näinä joulun pyhinä päivinä olen itsekin tullut pohtineeksi ikää, vanhuutta ja myöskin kuolemaa. Vein kynttilän äitini ja isäni sekä isovanhempieni haudalle Kiikoisten hautausmaalle. Äitini aina vielä eläissään oudoksui nykytapaa viedä kynttilöitä haudoille: "Ei ennen pruukattu tommosia". En tiedä mitä hän olisi mieltä nyt, mutta vein kuitenkin kynttilät ja kauniita olivat pimenevässä illassa.

Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa Eeva-lehdessä siitä, miten juuri jouluna korostuu ajan rajallisuuden kokemus. Eikö olekin niin, että kun itselle tulee ikää lisää haudalle laskettu kynttilä viipyy kädessämme hieman aiempaa pidempään? Ajatus kohoaa sinimustalle pakkastaivaalle äänettömästi kuin rukous - tai ehkä se on rukous? Björkman kirjoittaa vielä, että "hautausmaan hämärässä palavat sielujen liekit, hauraan uskomme virvatulet. Ne valaisevat lepattavalla valollaan sitä tilaa, johon edesmenneitten on hetkeksi lupa saapua, kunnes arki kadottaa jäljet uudelleen".

Palaan vielä hetkeksi Eeva Kilven ajatusten äärelle. Vanhuutta ei ole ratkaistu. Kilvellä on vahva usko siitä, että on olemassa monipuolisempaa vanhuutta, johon sisältyy myös luonto. Eikä vanhuksia saisi sulkea koppeihin. – Ehkä vanhat voisivat itse keksiä jotain jännittävää ja kiinnostavaa, Eeva Kilpi innostuu.

Minä olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksipä ei vanhat ihmiset itse voisi keksiä ja kehittää omia jännittäviä asioita, joista ovat kiinnostuneet ja joita haluavat (ja vielä pystyvät) tekemään itse. Esimerkiksi huoli luonnosta on kaikille sukupolville yhteinen. Eeva Kilven huoli luonnosta on syntynyt hänen kesämökillään Mikkelin metsiköissä. Sinne hän kaipaa nyt eniten – tyhjään taloon, sielunmaisemaansa keskelle villikukkaniittyjä, poluille ja metsään. – Osaan ulkoa polkuni talolta saunarantaan. Sen varrelle on haudattu myös koirani ja kilpikonnani.

– Mie olen aina kulkenut sinne polkua pitkin, pienen puron yli ja kahlannut talolle kukkaniityn läpi. Tällä hetkellä Kilpi pääsee talolleen vain unissaan. Onneksi unet huolehtivat ihmisestä. – Mie näen metsästä ja puista usein unta, vaeltelen niissä lähimetsässä ja kallioilla. Jos vielä pääsisin rakkaalle talolleni, niin lähtisin sinne, katselemaan kalliolta purolle... 

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: - Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän... Eeva Kilpi "Ennen kuolemaa"

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi