27. helmi, 2020

Hiekka, jonka kannan pois

Aurinkorinteellä ja hienossa maisemassa ikkunoiden takana on tällä viikolla helottanut aurinko kaikessa loistossaan. Lumettomuus on päivittäin tuottanut monia keskusteluja, mutta eipä meidän asiakaskunta ole juurikaan lunta kaivannut. Aurinkoa ihaillessa toki kevättä jo kovasti odotellaan, ja kesää, tottakai.

Jokakesäinen tapahtumamme Aurinkofestarit vielä odottelee  muotoutumistaan, mutta odotettavissa on jälleen tänäkin vuonna kunnon festarimeininkiä. Sitä ennen on tulossa paljon muuta mukavaa kuten esimerkiksi Seniorshopin myyntipäivä muotinäytöksineen (11.3), kahvilatilan vitriiniin F.E.Sillanpään Nobel-näyttely sekä siihen liittyvä luentokokonaisuus Sillanpään matkasta Tukholmaan talvella 1939-1940. Tästä mielenkiintoisesta ja monimuotoisesta reissusta tulee kertomaan kevään korvalla eri viikonpäivinä F.E.Sillanpään pojanpoika Sakari Sillanpää alkaen 18.3.

Parkinsonviikkoa ja -päivää vietämme 7.4 sekä Ympäristöviikkoa viikolla 17, joka sopii hienosti "hinkukunnan" imagoon muutenkin. Näistä kaikista tiedotetaan entiseen malliin erilaisissa medioissa ja viikottaisessa uutiskirjeessä.

Kirjoitin alussa Aurinkofestareista ja kesästä, mutta otsikon hiekka ja sen kantaminen tuli mieleeni muuta kautta. Kun palkitun elokuvaohjaaja Klaus Härön äiti kuoli, lääkäri lohdutti nuorta miestä sanoilla: "surutyö on kuin kasa hiekkaa, joka on kannettava hiljalleen käsin pois". Härön uusimmassa elokuvassa Elämää kuoleman jälkeen nuo sanat sanoo pappi. Elokuvan omakohtaisuudessa ja vetovoimassa Härö kokee itsensä tarinankertojaksi. Elokuvan keinoin hän voi jakaa kokemaansa muiden ihmisten kanssa:

– Elokuvalla on mahtavat mahdollisuudet toimia samastumisen välineenä ja empatian lisääjänä. Omissa elokuvissani on usein kyse armosta inhimillisellä tasolla. Minua kiehtoo se, miten eri vinkkeleistä ihmiset katsovat maailmaa. Olenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on elokuvan arvoinen. On hienoa, kun kamera pääsee kurkistamaan jonkun ihmisen yksityiseen puoleen ja samalla yllättämään. Kaikki ei olekaan sitä, miltä päältä päin näyttää!

Niinpä. Itsekin olen tänä talvena "kantanut hiekkaa" ja kannan edelleen. Se on ihmisen tehtävä, minun tehtäväni nyt ja jokaisen meistä on tehtävä se omalla vuorollaan. Vähitellen, päivä päivältä dyyni tasaantuu, kuten sen aina on tasaannuttava. Elämä jatkuu. Elämälle kiitos.

 

 "Sielussa ei voi olla sateenkaarta, jos silmissä ei ole koskaan kyyneleitä." - Tuntematon intiaaniheimo 

 

Raija Westergard

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi