2. huhti, 2020

Ohuella reunalla, häilyvällä rajalla

"Tänään en kirjoita koronasta", ajattelin vielä muutama tunti sitten kun samaan aikaan radiosta, telkasta, somesta, facesta, kaikkialta puskee koronauutisia. Hyvä niin, onneksi meitä ei todellakaan pidetä pimennossa tapahtumista, sairastuneiden määrästä, tehohoidettavien määrästä, kuolleiden määrästä. Sen verran on taudeista nyt kirjoitettava ja todettava, että näitä erilaisia tauteja on meillä ollut ennenkin ja niistä selvitty ja selviämme tästäkin. Viime vuosisadalla ihmiskunta koki ainakin kolme pandemiaa: vuosina 1918-1919 espanjantauti, 1957-1958 aasialainen ja vuonna 1968 hongonkilainen. Itse sairastin nuo kaksi viimeksi mainittua ja selvisin hengissä. Ja aion selvitä tästä koronastakin hengissä. 

Olen miettinyt myös rajaa, rajoja, reunoja. Uusimaa eristettiin muusta Suomesta ja samalla esimerkiksi sukuja ja perhekuntia jäi rajan taakse eroon toisistaan, vaikka tietysti pandemian kannalta rajan sulkeminen on ensiarvoisen tärkeää. Rajoja on monenlaisia tässä maailmassa, mutta kirjailija, lääkäri, lääketieteen lis. Joel Haahtela kirjoittaa mielenkiintoisesti Suomen Luonto-lehdessä hieman erilaisista rajoista, reunoista, ohuista paikoista: 

"Varhaiset kelttiläiset kristityt puhuivat ohuista paikoista, joissa raja kahden maailman välillä katoaa. Ne ovat paikkoja, joissa tuntuu häilyvän jotain erityislaatuista ja pyhää. Ohuissa paikoissa me saamme koskettaa tämän maailman takana olevaa, arkitodellisuuden takana avautuvaa runollista mysteeriä. Voimme kokea ohuen paikan tunturin laella, meren rannalla, syvällä sammaleisen metsän siimeksessä, tai vaikkapa ikivanhan puun juurella. Sellainen paikka voi löytyä Tizianon maalauksesta tai Palatinon kukkulalta Roomasta, aamuhämärässä, sypressien katveessa". 

Tämä korona-aika kaikenkaikkiaan on merkillistä aikaa. Yleisin sana kaikkialla tuntuu toistuvan päivittäin: peruttu, suljettu, siirretty. Nyt pitäisi muuten jokaisen kirjoittaa muistiin kaikkea kokemaansa, jotta aikakirjoihin jäisi mahdollisimman paljon merkintöjä keväästä 2020, jolloin kaikki oli toisin. Keväänä, jolloin talvettoman talven jälkeen ihmiset äkkiä sulkeutuivat omiin koteihinsa, kuka milläkin tavalla aikansa käyttäen joko lukien, kirjoittaen, käsitöitä tehden, maalaten, laulaen, soittaen... Ja tekemisen kautta - kuten myös Haahtela kirjoittaa - voi löytää uusia maailmoja, rajoja ja portteja, joiden taakse kannattaa todellakin katsoa:  

 "Ohuen paikan kokemus tuntuu usein liittyvän esteettiseen elämykseen, ja lopulta harmoniaan ja kokemukseen siitä, että kaiken rikkinäisen, murtuneen ja kaoottisen keskellä me tunnemme olevamme hieman ehjempiä, ainakin lyhyen katoavan hetken ajan. Se on ymmärrystä omasta pienuudesta ja aavistusta jostain suuremmasta, meidän mitättömän arki­tajuntamme ylittävästä. Olen ehtinyt tehdä omassa elämässäni monenlaista, mutta usein ilman suurempaa suunnitelmaa ja visiota. Elämääni on usein ohjannut intohimoinen tekeminen, uppoutuminen ja syventyminen milloin mihinkin. Ja usein huomaan tekemisen kautta avautuvan uusia maailmoja, portteja, joiden taakse kannattaa katsoa".

Näyttää siltä, että poikkeusolot meillä Suomessa jatkuu pitkään tai ainakin se hetki, jolloin voimme sanoa, että nyt korona on voitettu. Mutta kyllä sekin aika tulee, nyt pitää vaan pysytellä terveenä, vältellä väkijoukkoja, pysyä rajojen takana ja varoa reunoja, pitää suojautua parhaansa mukaan ja toimia ohjeiden mukaisesti. Nyt vaan voimme tehdä kuin kirjailija Haahtela: "Kirjoitan, luen, kuljen luonnossa, ja jatkan koputtelemista. Ja silloin tällöin sydämen syke hidastuu ja ympärillä tuntuu väreilevän jotain ihmeellistä ja kaunista. Tunnen olevani yhtäkkiä hyvin lähellä. Mutta jään kuitenkin aina matkan päähän. Kurotan ja etsin, mutta silti mysteeri pysyy, eikä kaipuu täyty". (Joel Haahtela, Suomen Luonto-lehti 26.3.2020)

 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi