2. heinä, 2020

Siperia opettaa - vai opettaako?

Tai onko liian myöhäistä ottaa opikseen? Näin kysyy Marianna Flinckenberg dokumentissa Siperiaan, rakkaani v. 2016 ja tätä kysymystä jäinkin pohtimaan eräänä kesäkuun lopun helteisenä päivänä mittarin näyttäessä +30 varjossa.

Samana päivänä muuten uutisoitiin, että Siperian Verhojanskissa, joka on yksi maailman kylmimmistä paikoista (pakkasennätys - 69.8), on mitattu mittaushistorian korkein lämpötila eli +38. Tästä syystä tämä muutaman vuoden takainen dokumentti on entistäkin ajankohtaisempi.

Koska näinä aikoina on parempi tehdä nojatuolimatkoja kuin lähteä itse reissuun, suosittelen siksikin lämpimästi dokkaria Siperiaan, rakkaani. Se on lämminhenkinen road movie eläkeläispariskunnasta, joka matkustaa vielä viimeisen kerran Siperian tundralle vaikeisiin olosuhteisiin, mutta jota paimentolaiselämäntapaa, kansaa ja seutua rakastavat yli kaiken. Pariskunta haluaa vielä kerran voittaa ikääntymisen tuomat vaikeudet, jotta saavat kokea pysähtyneen ajan, luonnollisen elämäntavan poropaimentolaisten vieraana.

Pariskunta, Marianna (joka myös kirjoittaa, kuvaa ja piirtää)  ja Kirill Gluschkoff ovat kokeneita matkaajia, mutta ikä näkyy askelissa, liikkeissä, viipyvissä tuokioissa. Heille tundran ihmiset, paimentolaiset ovat ystäviä, joiden vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa. Jurtassa on lämmintä ja kodikasta, liha ja kala nautitaan kypsentämättömänä suolan ja sinapin kera ja teetä on aina tarjolla. Kirilin mielestä vessa on hieman liian kaukana - noin kilometrin päässä leiristä - mutta sääntöjä on noudatettava. 

Kauppa tulee paikalle kovalla ryminällä telaketjuilla varustettuna, joka kulkuneuvo näyttää minusta enemmän hyökkäysvaunulta kuin kauppa-autolta. Mutta kaikkea on kaupan: ruokatarvikkeita, kumisaappaita, viihde-elektroniikkaa... Ja maksuvälineenä käytetään poronsarvia. Poroja on paljon, mutta vierailijan ei ole sopivaa kysyä niiden tarkkaa määrää. 

Marianna ja Kirill tietävät molemmat etteivät enää tämän matkan jälkeen palaa koskaan Siperiaan. Myös siitä syystä matka on haikean kaunis, kuten junan ikkunasta avautuva maisema, jota Marianna piirtää ahkerasti. Siperia ja sen katoava aika saa kuin kasvot Mariannan kynästä, ja hän tietää, että tundran ajattomuus ja paimentolaisten luonnonmukainen elämäntapa on vääjäämättömästi katoamassa. Juuri sen Marianna haluaa tallentaa kuvissa ja tässä dokumentissa.

Katso täältä dokumentti Siperiaan, rakkaanihttps://areena.yle.fi/1-3096638

Minulla ei ole tähän mitään lisättävää. On hetkiä, jolloin kaikki sanat ovat turhia ja tämä hetki on juuri sellainen.

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi