24. syys, 2020

Myyttinen matka metsän tummuuteen

Vaikka juuri tänään tätä kirjoittaessani syyskuinen maisema onkin kaunis, lämmin, valoisa ja ruskan täplittämä, silti haluan juuri nyt kirjoittaa metsästä. Meille suomalaisillehan metsä on kuin "kirkko" ja monille se onkin ainoa pyhä paikka, jossa käydä ja keskustella joko yksin tai kaverin kanssa asioista, joista ei voi puhua muuten. Ja mikä siinä onkin, siellä metsässä - vaikka liikkuisikin yksin - ei ole kuitenkaan yksin:  ikivanhojen kuusten humina tuulessa kuulostaa äkkiseltään kuin joku puhuisi, kuiskaisi korvaan ikivanhoja viestejä jostain suuremmasta ja asioita, jotka tulevat alitajuntaan vain ja ainoastaan siellä metsässä.

Valokuvataiteilija, luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamo kuvaa metsää ja sen eläimiä todella kiinnostavasti. Willamon kuvat ovat tummasävyisiä, salaperäisiä ja kantaaottavia taideteoksia luonnon monimuotoisuudesta, mutta myös sen eläinlajien katoavaisuudesta: "Yleislajit pärjäävät, mutta sadat ja tuhannet lajit, jotka ovat erikoistuneet aivan tavalliseen suomalaiseen metsään, jota ennen oli joka paikka täynnä, ovat kovilla ja vaarassa kadota." Willamo jatkaa, että "elämme keskellä maapallon kuudetta sukupuuttoaaltoa. Se on ihmisen aikaansaannosta." (HS 23.9.2020)

Tässä kohtaa on mainittava, että meillä Hämeenkyrössä on ihan oma ja monissa yhteyksissä  palkittu valokuvataiteilija eli Risto Pyry Majanen, Aurinkorinteelläkin kuvaesityksiä pitänyt, ja joka niinikään kuvaa huikeita tummasävyisiä luontokuvia sekä metsää eri vuodenaikoina. Koronatilanteesta johtuen, myöskään Majanen ei ole viimeaikoina päässyt Aurinkorinteelle kuviaan esittelemään, mutta joskus hän taas tulee - eräänä päivänä koronan jälkeen kun maailma on taas ennallaan. Vai onko se enää koskaan täysin ennallaan?  

Metsän tummuudesta tulee mieleeni Eino Leinon runo Nocturne (1903), jota yksi Aurinkorinteen tiistairyhmän asiakas usein haluaa laulaa. Nocturnen on säveltänyt Perttu Hietanen ja Taisto Wesslin, josta teoksesta onkin tullut varsin suosittu monien eri laulajien esittämänä. Toki, runo on todella hieno ja koskettava myöskin laulettuna: --- En ma iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu ---

Tässä linkki Heikki Willamon valokuvateokseen Myyttinen matka (Maahenki 2017): http://www.heikkiwillamo.com/galleria/myyttinen-matka/ 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi