12. maalis, 2021

Auringon asemalla - ajattelen, siis olen

Joku teistä lukijoistani kysyi joku päivä, että miksi tämän uuden sivustoni nimi on juuri Auringon asema? Vastaan, että siksi koska aurinko on lähellä sydäntäni, nautin keväästä ja auringon valosta, vaikka ihoni vuoksi en voi olla pitkään suorassa paisteessa. Ja muutenkin vietin vuosikausia edellisen sivustoni Aurinkorinteen blogin parissa - siis auringossa sekin, vaikka fyysisesti paikka onkin usein erittäin tuulinen.

Mutta on toinenkin syy eli joitakin vuosia sitten satuin lainaamaan kirjastosta kirjailija Ranya ElRamlyn teoksen Auringon asema (2002), joka sai tuolloin myös Kalevi Jäntin palkinnon. Teos teki minuun suuren vaikutuksen lyyrisyydellään ja intensiivisyydellään. ElRamly luo kirjansa tarinan egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin tyttärenä kasvamisesta ja laajenee yleisinhimilliseen yksinäisyyden kokemukseen sekä läsnäolon ja kaipuun jatkuvaan vuoropuheluun: 

"Kaikki kuitenkin alkoi junassa, joka oli matkalla Luxorista Assuaniin, ja niin ovat monet tarinat alkaneet ja päättyneet juniin, ja siksi ei junaan tule astua kevein mielin, ei koskaan, ei missään tapauksessa, ja kerran rajalla pimeä juna, tullimiehellä taskulamppu ja susikoira, me katsoimme eteemme ja olimme hiljaa, me pelkäsimme ja valo kävi meidänkin silmissämme." (Ranya ElRamly)

Niin, junissa on tietynlainen viehätyksensä jo pelkästään siksi, että on matkalla jostakin johonkin, irrallaan arjen totutuista ympyröistä, mieli höyhenen kevyenä katse suuntautuneena junan ikkunassa ohikiitäviin maisemiin. Ja määränpäässä jotain aivan uutta, erilaista, uusia kohtaamisia, paikkoja, tuoksuja... Näin ainakin minä koin junat vuosia sitten opiskeluaikoina, kun matkustin Tampereen ja Turun väliä viikottain. Silloinkin toki sai opiskella etänä, mutta muutamilla kursseilla piti olla läsnä ihan oikeasti. Mutta mukavaahan tuo aika oli kaikenkaikkiaan: pidin Turusta ja turkulaisista sekä aurinkoisella säällä - jos oli aikaa - hitaasta kävelystä yliopistolta Aurajoen rannan ja torin kautta rautatieasemalle ja Tampereen junalle. 

Taaskaan en viitsi kirjoittaa koronasta. Ei, ei minulla ole koronaväsymystä eikä mitään muutakaan väsymystä, mutta olen väsynyt kuuntelemaan epäjohdonmukaisia ja sekavia koronatiedotuksia ja lukemaan yhä pahenevia koronalukuja. Vaikka kirjoitin yllä junista, asemista ja matkustamisesta, enää en aio matkustaa. En sano etten koskaan, mutta en ainakaan niin kauan kun rokotteet saadaan kaikelle kansalle, siis koko maailmassa ja sittenkin aion käyttää maskia kaikkialla ihmisten ilmoilla ehkä loppuelämäni, koska olen astmaatikkona kaiketi jonkinlaista riskiryhmää. 

Mutta joskus ajattelen Egyptiä. Olen käynyt siellä muutamia kertoja mm. Gizan pyramideilla, Kairossa, jonka Midan al-Tahririn museossa voisin viettää päiviä,  Siinailla, Sharm al Sheikissä ja muutamissa muissa Punaisen meren lomakohteissa. Ja mikä aurinko, mikä valo, mikä vuosituhantinen historia kaikkialla!

"Junat suistuvat raiteiltaan vain harvoin, yleensä ne kyllä vievät meidät perille asti, meidän on junissa syytä pelätä toisenlaisia asioita. Mutta kun minun isäni näki minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin, hän ei pelännyt mitään." (Ranya ElRamly)

 

Raija Westergård