23. huhti, 2021

Kohti kaksoiskuntalaisuutta

Tänään ajattelin kirjoittaa nykytrendistä, monipaikkaisuudesta, joka on voimistunut nyt korona-aikaan, mutta joka on varmasti ollut "kytemässä" ajatuksissa jo paljon aiemminkin. Varsinkin moni kaupunkeihin ajautunut maalaislähtöinen miettii paluuta omille juurille, maaseudun rauhaan. Monilla työikäisillä onkin tänä päivänä etätyömahdollisuus eli työtä voi tehdä missä tahansa. Olemme siis tässä suhteessa uudenlaisen asumismuodon ja -mahdollisuuksien äärellä, joka mahdollisuus ei välttämättä olisi tullut ajatuksiin ilman koronan vaikutuksia.

Minäkin muuten olen matkalla kohti kaksoiskuntalaisuutta, koska äitini kuoleman (93-vuotiaana noin puolitoista vuotta sitten) jälkeen lunastin Sastamalan Kiikoisissa sijaitsevan lapsuudenkotini eli yli 200 vuotta vanhan maatilan rakennuksineen päivineen itselleni. Ei, taloudellisesti se tuskin oli järkevä kauppa, mutta kulttuurihistoriallisesti arvokas miljöö jokimaisemineen on minulle itselleni arvokas ja tärkeä.

Talossa (tai taloissa ja muissa vanhan maatilan rakennuksissa, peloilla ja metsissä) on asunut, elänyt, kyntänyt, kylvänyt ja niittänyt monta sukupolvea, täältä on myös lähdetty sotaan, josta on palattu rikkinäisenä, mutta hengissä. Siksi arvostan suuresti sukupolvien perintöä ja henkeä, jonka aistii kaikkialla rakennuksissa, pelloilla ja metsässä sekä jokirannan rauhassa, hiljaisuudessa ja kauneudessa.

Vanhat esineet, huonekalut, maatilan erilaiset työkalut ovat tietysti asia erikseen. Siis kaikki, aivan kaikki on säilytetty sanomalehdistä alkaen, mutta perinpohjaiseen siivoamiseen vanhimmassa päärakennuksessa en kuitenkaan aio tarttua, ehkäpä jätän sen seuraavalle sukupolvelle. Tai sitä seuraavalle....

Kun etsin Kiikoisista kuvaa, jonka olisin tähän liittänyt, löysin oheisen kuvan itsestäni! Olen toki tämän julkaissut jossain aiemmin (en muista missä) ja nyt se lävähti esiin netin syövereistä. Kuva on 1970-luvulta ja olen tässä noin 16-17-vuotias. Huomatkaa punaiset hiukseni (joita silloin häpesin kuten myös pisamia kasvoillani) ja kuttu, nimeltään Vuokko, joka hamuaa haitarin näppäimiä.

Vuokko-kuttu oli luonteeltaan varsin kiukkuinen, puski ja puri kaikkea, joka tielle osui, mutta silti sitä pidettiin, hoivattiin ja lypsettiin - ja tehtiin maidosta kutunjuustoa, joka oli suurta herkkua. Kutunjuusto sopii hienosti myös salaattiin, tämä vihjeeksi kaikille lukijoille. Kuttu on muuten kiikoislaisuuden symboli, joka oli myös vaakunassa eli siksi tämä kuva on historiallinen ja tärkeä, ainakin minulle!

Enää en ole soittanut enkä omistanut  haitaria vuosikausiin, mutta tuohon aikaan oli trendi, että "kaikki kiikoslaiset soittaa jotain peliä". Tuolloin (v. 1975) menin mukaan silloiseen Kiikoisten soittokuntaan eli puhallinmusiikin pariin, myös pelimanniryhmässäkin soittelin kansanmusiikkia, joka "puhallus" onkin sitten kantanut  rakkaana harrastuksena näihin päiviin asti. Ja matka jatkuu...

Siis tällaisia ajatuksia tuli mieleen tänään ja kun satuin lukemaan monipaikkaisuudesta Maaseutubarometri 2020-julkaisusta, jossa mainitaan, että maaseutu on läsnä yhä usemman kansalaisen arjessa. Barometrin mukaan maaseutu on hyvän elämän paikka 61 % suomalaisista. Ja tämän kyllä allekirjoitan itsekin, vaikka minulla ei olekaan kokemusta kaupunkiasumisesta. Olen aina asunut maalla, myös täällä Hämeenkyrössä, ja näin on hyvä.

Voit tutustua Maaseutubarometri 2020-aineistoon täältä: www.maaseutupolitiikka.fi 

 

Raija Westergård