7. kesä, 2021

Raja minun ja maailman välillä

Tänä päivänä ja tässä maailmanajassa tarvitsemme voimaa. Jokainen meistä tarvitsee, eikä voimaantumiseen välttämättä tarvita suuria elementtejä, vaikka media onkin pullollaan mahdollisuuksia hiljaisuuden retriitistä voimajuomien kokkikursseihin.

Useinkin näissä kursseissa ja koulutuksissa on kyse järjestävän tahon taloudellisista intresseistä, koska takana on tietenkin liiketoiminta. Ja valitettavasti on myös niin, että useinkin näissä käytetään hyväksi ihmisen  hädänalaista tilaa eli tarjotaan "apua", joka sattumalta maksaa ns. maltaita.

Kirkko ja kaupunki-verkkolehdessä on järjestetty kysely voimavaatteesta eli toisin kuin monilla tavaroilla ja esineillä, vaatteilla on erityinen suhde muistiin, muistoihin ja aisteihin. Voimavaatekyselyyn tuli 185 vastausta.  Monille kyselyyn vastanneille voimavaate on vaate, asuste tai koru, joka on aiemmin kuulunut jollekin läheiselle ihmiselle, kuten omalle vanhemmalle, sisarukselle tai puolisolle. Usein rakas henkilö on edesmennyt:

"Säilytän vaatekaapin perällä muiden vaatteiden seassa ukkini vanhaa flanellipaitaa. Se on lämmin, ja voisin joskus käyttää sitä yöpaitana. Ukki kuoli jo ennen syntymääni, ja paita on ainoa asia, joka minulla häneltä on. Olen kuullut ukista niin paljon tarinoita, että voin hyvin kuvitella hänet. Tuntuu kuin tuntisimme, vaikkemme ole koskaan tavanneet." – Nainen, 39

Myöskin minun isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin olen itse syntynyt, joten muistot heistä kulminoituvat esineisiin, ei välttämättä enää vuosikymmenien jälkeen mihinkään vaatteeseen. Tosin isoäitini "kirkkosilkit" eli neulakorun avulla hartioilla tai päässä käytetyt huivit ovat säilyneet. Näitä ei siis nimetty tuolloin huiviksi vaan pelkästään silkiksi. Minä en olen kankaiden asiantuntija enkä osaa sanoa onko materiaali oikeasti silkkiä, mutta uskoisin kuitenkin niin, koska silkit  ovat erittäin vanhoja ja joita pitää kuulemma säilyttää sanomalehteen käärittynä. Ja niin olen tehnyt- ja tuulettanut silloin tällöin. 

Vaatteet toimivat yhdistävänä tekijänä myös toimittaja-kirjailija Laura Pörstin ja hänen isoäitinsä välillä. Pörsti vietti kuukauden liikuntakyvyttömän isoäitinsä luona noin vuosi ennen tämän  kuolemaa. Mummolan vintiltä Pörsti löysi kukkakuvioisen aamutakin, joka näytti uuden puolen isoäidistä. Vinttikomerossa roikkuvien vaatteiden ja niihin liittyvien tarinoiden kautta Pörsti ja isoäiti löysivät uudenlaisen yhteyden.  Pörsti kirjoitti aiheesta kirjan Viimeinen vuosi – Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus 2021). Kirjassa Pörsti tarkastelee pukeutumista muun muassa yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja erilaisten tunteiden, kuten häpeän, näkökulmasta.

Voimavaatteekseen Pörsti nimeää isoäidiltä saadun Suoma-merkkisen vaalean villakangastakin. − Takki on painava, ryhdikäs ja laadukas. Kun laitan sen päälleni, ryhtini kohenee vähän ja tunnen oloni tyylikkääksi ja itsevarmaksi. Villakangas hylkii likaa eikä tunnu kärsivän tuulesta eikä tuiskusta. Takki on sopiva raja minun ja maailman välillä, ja ajattelen, että se antaa minusta toivomani kuvan. Käytän sitä läpi talven niin töissä kuin puistoissa lapsen kanssa.

Pörstille on merkityksellistä, että takki on hänen isoäitinsä vanha. Takkiin on tallentunut isoäidin maailma ja unelmat. − Ajattelen, että tämä vaatekappale yhdistää minua isoäitiini, juuriini ja myös kotimaahan. Takki on tehty Suomessa. Sen ovat tehneet sellaiset ihmiset, joiden kieltä ja maailmaa ymmärrän. Takki tuntuu jollakin tavalla sopivan kokoisen maailman edustajalta.

Kuvassa on Euran emännän puku, joka varmasti olisi minulle - monien sukupolvien satakuntalaisena - yksi voimavaate, jos nimittäin sellaisen omistaisin koruineen päivineen. Mutta en omista ja toistaiseksi tyydyn vain katselemaan pukua museoissa ja kuvissa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Euran_em%C3%A4nn%C3%A4n_puku 

 

Raija Westergård