13. elo, 2021

Linnut

Pelkäsin lapsena lintuja, ja oikeastaan pelkään vieläkin. Pystyn toki elämään lintujen läheisyydessä ja ihailemaan niitä, mutta mielellään turvallisen etäisyyden päästä.

Pikkulintuja en pelkää ja ne joskus tulevat ihan lähelle, joka on mukavaa. Ne muuten tykkäävät huilun äänestä ja tulevat soittaessani kuuntelemaan ja keikuttelevat ja kallistelevat päätään puolelta toiselle syreenipuskassa. Varmaan ajattelevat, että ompa tuolla linnulla kummallinen lauluääni!

Kun olin lapsi, metso hyökkäsi kimppuuni. Se pyöri ympärilläni, piti kovaa ääntä ja  ja tavoitteli kurkkuani terävällä nokallaan. Jähmetyin kauhusta jo siinä vaiheessa kun lintu syöksyi pusikosta siivet levällään ja päästi kurkustaan koputtavaa ja suhisevaa ääntä. Se oli silmissäni valtava (koska itse olin pieni) enkä pystynyt puolustautumaan mitenkään. Onneksi mukana oli aikuisia, jotka hätistivät tämän soitimella olevan urosmetson matkoihinsa. Mutta tapahtuma oli kauhea enkä unohda sitä koskaan.

Mutta linnuista vielä jatkan, koska viimeisimmässä Makasiini-lehdessä on Jorma Luhdan kiinnostava artikkeli otsikolla Hiljainen katastrofi, joka käsittelee Pohjoisen jäämeren lintutilannetta. Tämä meri on ylikalastettu ja tyhjenemässä helposti pyydettävästä pikkukalasta, joka pulestaan on elinehto merilintujen olemassaololle. 

Viime päivinä olemme saaneet lukea huolestuttavia uutisia/tiedeyhteisöjen näkemyksiä mm. merivirroista, niiden liikkeistä, mahdollisesta golf-virran pysähtymisestä, jonka seurauksia ei kukaan vielä tiedä. Nämä muutokset voivat tulla eteen ihan kohta tai tuhansien vuosien kuluttua. 

Vielä on kirjoitettava koronasta sen verran, että todellakin ihmettelen ihmisiä, jotka eivät ota koronarokotusta. Minusta se on vastuutonta ja itsekästä, koska katastrofin keskellä ei voi ajatella vain itseään. Ja mehän elämme koko ajan katastrofia, miksikä muuksi tätä aikaa voisi enää kutsua?

 

Raija Westergård