12. loka, 2021

Liian paksu joutseneksi

Tiedän, kirjoitan usein linnuista. Osaksi syystä, että minulla on jonkinsorttinen fobia - tai jos ei ihan fobiaa, mutta ainakin pelkään joitakin lajeja. Siitä huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) nuo siivekkäät olennot kiehtovat minua suuresti. 

Mutta siis, taas tapasin varsin äkäisiä joutsenia ajaessani kauppaan Hämeenkyrön Sasin kohdalla jonain päivänä viime viikolla. Isompi populaatio oli pellon puolella, mutta muutama tepasteli ajotiellä, eivätkä todellakaan pitäneet kiirettä väistämiseen. Nämä linnut katselivat minua vihaisena (onneksi olin autossa) ja kävelivät ylpeinä ja korskeina edestakaisin  muina joutsenina, vaikka ajoinkin aika lähelle. Minulla on valkoinen auto, joten luulivatko he kenties minua hieman isommaksi lajitoverikseen? Melkein "kuulin" kun motkottivat: "Toivottavasti tuo paksukainen ei yritä mukaan meidän ryhmään"...

Todellakin, olisi mielenkiintoista tietää oikeasti, mitä eläimet meistä ihmisistä ajattelevat ja puhuvat. Olen varmaan ennenkin kertonut, että osaan "keskustella" meidän koiran kanssa, joka tuntuu ymmärtävän minua paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Tito on saksalaissyntyinen  vähän yli 8-vuotias sileäkarvainen saksanseisojauros, jonka haimme pentuna meille suoraan sikäläiseltä kasvattajalta. Muistan reissun hyvin. Oli kesäkuu 2013 ja Ruotsin, Tanskan ja Saksan maisemat kauneimmillaan. Iso-Beltin ja Juutinrauman sillat upeita nähtävyyksiä ja liikenne sujui hienosti. Olimme reissussa muutaman päivän ja Tito otti heti minut uudeksi "emokseen" ja liimautui tiiviisti syliini. Ja vieläkin luulee ajoittain olevansa sylikoira, vaikka painaa noin 50 kiloa.

Tito on ollut mahtava metsästyskoira, parhain meidän seisojista (niitä on ollut kolme Titoa ennen), sairauksia ei ole ollut ennen kuin viime keväänä ja kesänä, jolloin alkoi aristamaan oikeaa etutassua. Harvinainen ja sisäsyntyinen verisuonisyöpä, sanoi eläinlääkäri ja suositteli joko amputointia tai lopetuspiikkiä, elinaikaa ei kuitenkaan luvattu kovin kauaa. Tassusta läheltä polvea leikattiin kuitenkin ns. enemmät rustottumat pois (koska niin halusimme) eikä elinaikaa siltikään luvattu kovin pitkään. Kesä oli siksi hieman alakuloinen, vaikka Tito toipuikin hyvin leikkauksesta ja oli muutenkin virkeä.

Nyt lokakuussa Tito on elämänsä kunnossa taas. Leikkausarpi on täysin parantunut, ei aristele mistään, juoksee normaalisti ja kävi jokasyksyiseen tapaan Lapissa riekkojahdissa. Ja lääkäri suositteli parisen kuukautta sitten nukutuspiikkiä! Toki Titon vointi saattaa romahtaa koska tahansa (jos syöpä on totta ja/tai etenee nopeasti), mutta näin maallikon näköalasta vielä ei ole merkkejä sellaisesta. Uskon, että Titolla on edessä vielä monia hyviä vuosia. En kerro lääkärin nimeä, mutta sen sanon ettei ihan todesta kannata ottaa kaikkia diagnooseja, se on tässä elämässä jo todettu moneen kertaan. Myös ihmislääkärien kohdalla! 

Niin, siis Tito osaa lukea ajatuksiani ja mielentiloja. Tito osaa kertoa esimerkiksi, jos postiauto on kulussa, että nyt kannattaisi hakea Aamulehti. Lisäksi hän "tietää", mihin milloinkin menen ja myös sen, milloin hän pääsee mukaan. Ja tottakai koiralle pitää puhua paljon, kuten kaikille eläimille. Mistä me voimme tietää miten paljon ne ymmärtävät? Itse väittäisin, että ymmärtävät paljon enemmän kuin moni ihminen!

Ei, niille Sasin joutsenille en puhunut mitään, vaikka toki olisin voinut vääntää sivu-ikkunan auki, mutta kun en uskaltanut. Olivat sen verran aggressiivisen oloisia, että katsoin parhaaksi vaan jatkaa matkaani. 

 

Raija Westergård