13. helmi, 2022

Aina ajastaan jäljessä

Olen kai jo siinä iässä, että mielestäni parhaita musiikkiohjelmia radiossa (Yle 1) on Muistojen bulevardi, johon musiikkitoimittaja Jake Nyman lisäsi jatkon: aina ajastaan jäljessä, joka onkin todella oivaltava ja osuva ilmaus. Todellakin, joka arkiaamu klo 9 kannattaa olla radion äärellä ja antaa muistojen viedä, ja koska juuri muistot meitä usein kannattelevat ja antavat voimaa ajan virrassa.

Muuten, aina ajastaan jäljessä oleminen ei ole mitenkään huono asia, se on terveellinen vastapaino nykypäivän hektiselle menolle, jossa aina ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Hidastelu on eri asia ja termeillä hidas elämä tai hidasta elämää tarkoitetaankin ihan muita asioita, joista en kirjoita nyt. 

No, varsinkin nuorempana taisin usein myöhästellä milloin mistäkin, mutta ikä on parantanut tuon(kin) puutteen, jos se sellaiseksi lasketaan. Ja kaiketi se lasketaan, kuten usein käy ihmissuhteissa, tapahtuu se sitten kotona, työpaikalla tai missä tahansa ihmiskontakteissa. Mikä siinä onkin, että ns. ihmisen vikoja, virheitä ja stigmoja luetaan ensimmäiseksi? Eikö olisi parempi, että "ristiinnaulitsemisen" sijasta auttaisimme ihmisen pois sieltä ristiltä (sanoi joku viisaasti kerran jossain radio-ohjelmassa, jossa keskusteltiin ihmisyydestä ja toistemme auttamisesta ja kunnioittamisesta mielipiteistämme ja erilaisuuksistamme huolimatta). 

Niin, ihminen voi olla aina ajastaan jäljessä myös tavalla, joka onkin oikeastaan jo tulevaa ajattelua, uuteen maailmaan katsomista ns. uusin silmin. Samoin voi ajatella koko kansakunnan tasolla, koska "Kansa, joka ei tunne historiaansa, ei voi rakentaa tulevaisuuttaan", sanoi aikanaan jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth. Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Eikä tähän ole mitään lisättävää tai poisotettavaa.

Ikkunani takana käy linnut ruokailemassa joskus isollakin joukolla. Joskus ajattelen, että ne ovat minun "sielulintujani", josta Risto Nordell puhui ohjelmassaan Riston valinta tässä joku päivä. Sielulinnut kuuluvat ortodoksiseen perinteeseen osana kuolemanriittiä. Lintu ehkä toi sielun syntymässä, ja vei sen kuoleman hetkellä. Ihmisen kuoltua hänen puinen sielulintunsa laitettiin ortodoksisen hautaristin yläpuolelle.

Lintujen ruokkiminen on siis vanha tapa. Muinaissuomalaiset ehkä ajattelivat, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana jouluna ja sen jälkeenkin talven tuiskuissa. Ja sitä tuiskua nyt näyttää riittävän tänä talvena. Muistakaa siis huolehtia omista sielulinnuistanne.

Raija Westergård