8. huhti, 2022

Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa

Tuo otsikko on runoilija  Eeva-Liisa Mannerin (1921 - 1995) runosta Orfiset laulut (1960), joka runo tuli mieleeni eilen, kun luin Mannerista juttua Eläkeläinen-lehdestä. Mannerin syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja tämän tiimoilta ilmestyikin tuolloin Marja-Leena Tuurnan kirjoittamana elämäkerta Eeva-Liisa Manner: Matka yli vaihtelevien äärten. (Tammi 2021)

Valitettavasti keväästä ei ole vieläkään merkkejä. Lunta vaan sataa edelleen, vaikka nyt sentään taitaa sataa vettä ja hyvä niin, koska se jos mikään sulattaa parhaiten lumen ja jään. Tänä vuonna on talvi kestänyt pitkään, mutta veikkaan kuitenkin, että kevät tulee (sitten kun tulee) äkkiä ja arvaamatta ja lumet katoavat humahtaen sulana virtana maan uumeniin.

En tiedä johtuiko vesisateesta, mutta näin viime yönä omituista unta. Näin sinivalkoisia liljoja, jotka olivat sidottu kukkavihkoksi hautajaisiin. Näin myös minulle tuttuja (vielä elossaolevia) ihmisiä, joiden pään ympärillä oli ikäänkuin pienistä tähdistä tehty harso. Näin myös jo edesmenneitä läheisiäni (olivat unessa nuoria) ja neuvoivat minulle, mihin vien ne kukat. Herättyäni oli todella omituinen olo. 

Tänään (8.4.) on Romanien kansallispäivä. Kalenterin mukaan se ei ole kuitenkaan liputuspäivä toisin kuin huomenna, joka on Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä. Suomen kieli on kaunista, mutta vaikeaa, sanoo brittivävyni, joka usean Suomessa vietetyn vuoden jälkeen ei juurikaan puhu suomea kuin muutaman sanan. No, enpä taida sitä itsekään kunnolla osata ainakaan, mitä tulee kielioppiin ja sen monimutkaisuuksiin. Mutta olen silti kirjoittanut paljon ja kirjoitan edelleen. Ja pyydän anteeksi virheitä, joita en todellakaan aina huomaa, vaikka moneen kertaan tekstini tarkastan ennen julkaisua.

Lisäksi lievä dysleksiani (lukihäiriö) on vaikeuttanut aikanaan oppimista ihan lapsuudesta alkaen, ja aiheuttanut aikuisena hämmennystä kun en ole heti löytänyt oikeita sanoja ilmaistakseni itseäni kuten haluan. Nykyään - jos huomaan jollakulla huvittuneisuutta - kysyn heti, että mikä tässä nyt niin huvittavaa on ja kerron lisää dysleksiasta, jos hän on kiinnostunut. Yleensä ei ole. 

Palaan vielä Eeva-Liisa Manneriin ja runouteensa. Hän kirjoitti koko elämänsä ajan kirkkaita ja hämäriä säkeitä, kuten runouttaan luennehtii Reeta Holopainen Runografi-sivustolla ja jatkaa miten modernismia pidetään usein sisäänpäin kääntyneenä ja muotokeskeisenä. Tavallaan löydän Mannerin teksteistä osan itseäni, koska minäkin kirjoitan usein ns. sisäänpäin, vaikka julkaisenkin tekstit yleisön luettavaksi. Se on merkillinen paradoksi, näkemys, mutta minulle ainoa oikea, koska teksti tarvitsee aina lukijaansa, sillä vasta luettuna teksti ikäänkuin valmistuu, kypsyy ja löytää oikean "loppusijoituspaikkansa." 

"Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa/satakieli, arka, piilevä lintu/viritti salassa laulunsa, tak, jug-jug, errr, /dk,dk,dk, kuin pähkinänkuorta/olisi näppäilty syvällä hämärässä" Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut (1960) 

Raija Westergård