22. huhti, 2022

Kun joki tulvii

Kevään maisemaani liittyy lähes jokakeväinen tulva, joskus vettä on enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta aina pinnan korkeutta seurataan tarkoin. Ei, täällä Hämeenkyrössä asumme ns. kuivalla maalla, mutta Kiikoisten kodissa joki on lähellä varsin monimuotoisena ja elävänä. Ja nyt tulva-aikana on suorastaan ilo seurata virran nopeaa juoksua ja vesilintuja sekä yllä lentäviä joutsenten, kurkien ja hanhien äänekkäitä laivueita.

Tänä keväänä nuo suuret muuttolinnut ovat viihtyneet suurina parvina läheisellä Marjajärvellä, joka ei ole enää ollut järvi vuosikymmeniin, mutta ilmeisesti lintujen geenimuistissa edelleen järvi, jonne voi muuttomatkoilla laskeutua lepäämään ja ruokailemaan. Lintuja on mukava seurata ja kuunnella ja minulle juuri lintujen ääntely on se oikea ja ainoa kevään äänimaisema, tuttu jo varhaisesta lapsuudestani. Muistan muuten sellaisenkin, kun joku kauempaa poikkesi ja ihmetteli, että "miten voitte elää tässä metelissä".

Entisaikojen Marjajärveä on verrattu usein Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevaan Liminganlahteen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Liminganlahti), ja tällainen lintuparatiisi Marjajärvikin oli vielä silloin, kun olin lapsi. En muista sitä koskaan vettä täynnä olevana järvenä, vaan kosteikkona, jossa kuitenkin pääsi veneellä vanhaa joen uomaa saarille asti, jossa oli kiva käydä, paitsi lokkien pesimäaikana. Silloin oli parasta pysytellä kaukana, koska lokit ovat varsin ärhäkkänä pesänsä puolesta, joka on ymmärrettävää.

Järven kuivaushanke alkoi 1950-luvulla eikä silloin vielä ollut Koijärviliikettä tai mitään vastaavaa, joka olisi protestoinut hanketta vastaan. Muistan kyllä joitakin toisinajattelijoita silloin, mutta varsinaista vastarintaa ei ilmennyt, vaikka kuivauksen mukana menetettiin huikea lintuparatiisi ja maisema hiljentyi radikaalisti. Lintujen sijaan maisemaan  tulivat traktorit ja muut maatalouskoneet.

Tulvista vielä sen verran, että muistan elävästi myös erään tulvakevään 1960-luvulla, kun kaikki meidänkin pellot muuttuivat järveksi niin, että vain soutuveneellä pääsi ladolle pelastamaan loput heinät, koska alimmat kerrokset olivat jo kastuneet. Eikä tuon kevään jälkeen enää ollut latoakaan, koska se jouduttiin purkamaan romahtamisvaaran vuoksi. No, eihän se mikään uusi lato ollut, hirrestä tehty ja ehkäpä peräisin 1800-luvulta, mutta lehmät aina huilasivat siellä keskipäivän paahteelta ja sinne myös korjattiin (kerättiin) heiniä.

Oheinen kuva on Matti Hietalan kuva Vähäkyröstä viime keväältä, jossa niinikään tulvat kuuluvat kevään kulkuun olennaisena osana. Mutta siis samansuuntainen näky on minulle varsin tuttua ja tällaisia sielunkuvia juuri haluankin vaalia, koska ne ovat niitä omiin juuriin kietoutunutta sukupolvien muistia, pitkää ketjua, joka on tärkeä jakaa myös tuleville sukupolville. 

Raija Westergård