9. heinä, 2022

Milon muistolle

Milo oli tyttäreni koira ja kuoli (nukutettiin eläinlääkärin suosituksesta) 16-vuotiaana parisen viikkoa sitten. Tänään on tuhkan hautaus ja muistotilaisuus. Kyllä, hautajaiset eivät ole pelkästään ihmisille, myös lemmikki tarvitsee muistotilaisuuden. Milo oli tärkeä perheenjäsen ja lasten lemmikki ja arvokas osa lasten varhaislapsuutta. Hautajaiset helpottavat surua, näin ainakin itse uskon.

Milo oli omaa rotuaan, Japanin pystykorvan ja Bichon frisén sekoitus eli suunnilleen oheisen kuvan näköinen. Milo oli nuorena todella tarkka, pirteä ja älykäs, ja vielä vanhuuden päivinäänkin (lähes kuurona ja sokeana) halusi olla aina perheen keskellä,  osa perhettä, osa omaa laumaansa. Milo oli myös meillä usein hoidossa varsinkin aikana, jolloin tyttäreni oli työharjoittelussa Kanadan Torontossa. 

Milo viihtyi hyvin meidän saksanseisojien seurassa, vaikka kokoero oli melkoinen. Milo, joka eli varsin pitkän koiranelämän "saattoi hautaan" kolme seisojaamme, jotka ovat kaikki eläneet selkeäati lyhyemmän elämän. Nykyinen seisojamme Tito on niinikään tullut "miehen ikään" eli on 9-vuotias, mutta vielä varsin voimakas ja elämänsä kunnossa viime kesän syöpädiagnoosistaan huolimatta. Eläinlääkärikin on erehtyväinen, onneksi, ainakin Titon kannalta.

"Hän ei koskaan pyytänyt mitään vastineeksi. Vain epäitsekästä rakkautta, kosketus kotiinpalatessa, tietäväinen katse, paikka sohvalla vieressäsi. Lemmikit eivät tunne menneisyyttä tai tulevaa, mutta ne ymmärtävät ja ovat sisäistäneet tunteiden universaalin kielen." https://mielenihmeet.fi/kun-lemmikki-kuolee/ 

Siis todellakin, varsinkin koirat sisäistävät jonkinlaisen salaperäisen universaalin kielen, jonka ymmärtämiseen ei tarvita muuta, kuin avoin mieli ja virittäytyminen "koirataajuudelle". Ai mitenkö? Väitän, että jokainen koiranomistaja kyllä tietää mistä on kysymys.

"Toivo on höyhenten juttu - se on sielussa - ja laulaa sävelen ilman sanoja - eikä koskaan pysähdy - ollenkaan" (Emily Dickinson)

Raija Westergård