2. elo, 2022

Kadonnutta aikaa löytämässä

Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa Sastamalan Kiikoisissa, lapsuuteni kotimaisemissa. Kuva ohessa ei liity tekstiin, vaan on siepattu jostain netin uumenista, koska nuo kuvan vanhat tynnyrit, saavit ja soikot ovat  tuttuja käyttöesineitä entisajoilta. Ikivanhan kotiaittani kätköissä näitä on säilytetty ties miten kauan, ainakin 1800-luvun alusta, mutta aitta rakennuksena voi olla vielä vanhempikin.

Olen siis viettänyt aikaa niin ikään noin 200 vuotta vanhassa hirsipirtissä, mutta en halua käyttää termiä siivoaminen tässä yhteydessä. Ei, se on paljon enemmän, se on kauan sitten kadonneen ajan etsimistä ja löytämistä, se on monien askelten painaumia porraspuulla, kulumajälkiä porstuan kynnyksellä ja ovipielissä sekä paljon muuta, johon ei ole edes olemassa sanoja. On vain hiljaisuutta ja kuin pysähtynyt aika.

En halua puhua siivoamisesta, vaikka minun mielestäni aivan turhaakin tavaraa on "säästetty" jopa vuosikymmeniä ajatuksena, että jos joskus sattuu juuri tätä joku tarvitsemaan. Varmasti tämä ajatusmalli oli peräisin sota-ajoilta eikä siitä niin vaan päässyt eroon. Puhekielessä oli aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Toisenlaista, rauhanaikaakin toki elettiin, kuten on aina eletty ja siitäkin ajasta on jäänyt jäljet hirsiseinien sisälle. Onneksi.

Joskus tässä pirtissä kuvittelen mukaan äänet. Siis mitä kaikkea täällä voisi kuulla, jos elämän äänet olisivat säilyneet samaan tapaan kuin  esineet?  Arjen keskustelut eri vuosikymmeninä olisi mielenkiintoista kuultavaa samoin kuin erilaiset työn äänet: astioiden kilinä ja kolina, karstaamisen ja kehräämisen äänet, kankaan- ja matonkutomisesta syntyvät äänet, sukkapuikkojen kevyt kilahtelu... Myös miehet tekivät käsitöitä, ainakin isäni oli varsin taitava ompelija ja tekemään mm. huopatossuja.

Ja kuvittelen myös  askeleiden äänet ja ihmiset, joita tässä talossa kävi runsaasti. Hengellisiä seuroja järjestettiin usein ja vielä ainakin 1950 - 1960-luvulla, koska itsekin muistan, kun väkeä tuli pirttiin mustissa vaatteissa ja veisattiin - minä mukana tietysti. Myös postinsa kylän väki haki meiltä, koska ilmeisesti postilaatikkoja ei silloin ollut jokaiselle erikseen kuten nykyisin. Ja kunnan ilmoitustaulu oli pirtin seinällä, löysin muuten jostain laatikosta esimerkiksi ilmoituksen palokunnan kokoontumisesta vuodelta 1892. 

Siis en mielestäni tee siivousta, mutta jätesäkillinen toisensa jälkeen täyttyy kummasti. Lisäksi runsaasti lasinkeräykseen menevää tavaraa (kaikki pienimmätkin sillipurkit pesty ja säästetty) sekä nuotiossa poltettavaa tavaraa, joka odottaa paloturvallista ajankohtaa. Paljon löytyy säästämisen arvoistakin, mutta sanomalehtiä olisi joku voinut silloin tällöin vuosikymmenien saatossa viedä paperinkeräykseen. Mutta kaikella on kai tarkoituksensa.

Kun kaikki turha on viety pois, järjestelen paikat olemassa olevilla kalusteilla ja esineillä. Ei sen enempää. Ei remonttia eikä remonttikuvia. Vain oma henkilökohtainen kotimuseo, johon voi mennä koska tahansa oman menneisyytensä kanssa. Mielestäni kadonnut aika ja menneet sukupolvet arjen askareissaan ansaitsevat löytämisen ja muistamisen tilan ja paikan - siis museon. Teen sen mielelläni, koska siinä on myös minun oma paikkani ketjussa, joka jatkuu minun jälkeeni. Tähän ei mitään lisättävää tai pois otettavaa. Kesä jatkuu. Kesä.

Raija Westergård