18. elo, 2022

Pienet vihreät omenat

Helteisiä päiviä, tummia öitä, keltaisia viljapeltoja ja ukkosen ryminää myrskyn kera. Onneksi eilinen ukkosmyrsky ei tuhonnut mitään, vaikka pyykkiteline pyykkeinen sai kyytiä samoin kuin laiturin aurinkotuolit. Myrsky ja kaatosade yhdessä voi tehdä todella pahaa jälkeä, mutta onneksi ei tällä kertaa.

Katselin joku päivä vanhoja omenapuitamme. Ovat todella kauniita keväällä kukkiessaan ja nyt täynnä pieniä vihreitä omenoita - vielä raakoja, mutta kypsyttyäänkin ovat todella happamia. Niitä onkin joskus kärrätty peuroille syötäväksi - tai oikeastaan syötiksi - syksyn ja talven peurajahtiin. Itse kyllä tykkään peurapaistista, mutta siitä voidaan olla montaa mieltä. Tai yleensä metsästyksestä.

Itse olen kasvanut riistanmakuisessa ja -tuoksuisessa ilmapiirissä, aseet ovat tuttuja ja osaan itsekin käsitellä niitä, tosin en ole ampunut kuin savikiekkoja ja pahvitaulua. Naapurin rouva muuten on melkoinen nainen, hän on kaatanut monta hirveä ja usein meillä on Katrin ampumasta hirvestä paistia joulupöydässä. Siis sitä vaan, että myöskään metsästys ei ole sukupuolesta kiinni, nainen pärjää siinä hommassa ihan yhtä hyvin kuin mieskin. 

Näillä leveyksillä ja lakeuksilla on metsästetty iät ja ajat, tuskin varhaiset esi-isämme ja -äitimme olisivat pärjänneet pohjoisen hyisissä olosuhteissa ilman metsästystaitoja. Saattaa olla niinkin, että noista taidoista ja metsästysharrastuksesta yleensä on vielä hyötyä, jos/kun ruoan hinta edelleen kipuaa ylöspäin. Ruokaa tuskin enää heitetään pois samaan tahtiin kuin vielä viime vuonna (noin 75 kg/henkilö), joka on suuri määrä hävikkiä, ja joka tulee kaikista kalliimaksi.

Mitäpä sitten muuta. Odotellaan omenien kypsymistä, ihastellaan kultaisia viljapeltoja ja ihmetellään täysikuuta tähkäpäiden päällä. Elämä on. Tässä ja tänään.

"Sinä siinä, tuoksut vihreille omenille. Jäin kiinni tarinaasi, älä muutu ikinä". (Una Reinman)

Raija Westergård