Blogi - Raija Westergård

22. huhti, 2022

Kevään maisemaani liittyy lähes jokakeväinen tulva, joskus vettä on enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta aina pinnan korkeutta seurataan tarkoin. Ei, täällä Hämeenkyrössä asumme ns. kuivalla maalla, mutta Kiikoisten kodissa joki on lähellä varsin monimuotoisena ja elävänä. Ja nyt tulva-aikana on suorastaan ilo seurata virran nopeaa juoksua ja vesilintuja sekä yllä lentäviä joutsenten, kurkien ja hanhien äänekkäitä laivueita.

Tänä keväänä nuo suuret muuttolinnut ovat viihtyneet suurina parvina läheisellä Marjajärvellä, joka ei ole enää ollut järvi vuosikymmeniin, mutta ilmeisesti lintujen geenimuistissa edelleen järvi, jonne voi muuttomatkoilla laskeutua lepäämään ja ruokailemaan. Lintuja on mukava seurata ja kuunnella ja minulle juuri lintujen ääntely on se oikea ja ainoa kevään äänimaisema, tuttu jo varhaisesta lapsuudestani. Muistan muuten sellaisenkin, kun joku kauempaa poikkesi ja ihmetteli, että "miten voitte elää tässä metelissä".

Entisaikojen Marjajärveä on verrattu usein Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevaan Liminganlahteen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Liminganlahti), ja tällainen lintuparatiisi Marjajärvikin oli vielä silloin, kun olin lapsi. En muista sitä koskaan vettä täynnä olevana järvenä, vaan kosteikkona, jossa kuitenkin pääsi veneellä vanhaa joen uomaa saarille asti, jossa oli kiva käydä, paitsi lokkien pesimäaikana. Silloin oli parasta pysytellä kaukana, koska lokit ovat varsin ärhäkkänä pesänsä puolesta, joka on ymmärrettävää.

Järven kuivaushanke alkoi 1950-luvulla eikä silloin vielä ollut Koijärviliikettä tai mitään vastaavaa, joka olisi protestoinut hanketta vastaan. Muistan kyllä joitakin toisinajattelijoita silloin, mutta varsinaista vastarintaa ei ilmennyt, vaikka kuivauksen mukana menetettiin huikea lintuparatiisi ja maisema hiljentyi radikaalisti. Lintujen sijaan maisemaan  tulivat traktorit ja muut maatalouskoneet.

Tulvista vielä sen verran, että muistan elävästi myös erään tulvakevään 1960-luvulla, kun kaikki meidänkin pellot muuttuivat järveksi niin, että vain soutuveneellä pääsi ladolle pelastamaan loput heinät, koska alimmat kerrokset olivat jo kastuneet. Eikä tuon kevään jälkeen enää ollut latoakaan, koska se jouduttiin purkamaan romahtamisvaaran vuoksi. No, eihän se mikään uusi lato ollut, hirrestä tehty ja ehkäpä peräisin 1800-luvulta, mutta lehmät aina huilasivat siellä keskipäivän paahteelta ja sinne myös korjattiin (kerättiin) heiniä.

Oheinen kuva on Matti Hietalan kuva Vähäkyröstä viime keväältä, jossa niinikään tulvat kuuluvat kevään kulkuun olennaisena osana. Mutta siis samansuuntainen näky on minulle varsin tuttua ja tällaisia sielunkuvia juuri haluankin vaalia, koska ne ovat niitä omiin juuriin kietoutunutta sukupolvien muistia, pitkää ketjua, joka on tärkeä jakaa myös tuleville sukupolville. 

Raija Westergård

 

 

15. huhti, 2022

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää ja aurinkoista pääsiäisen aikaa! Minulle pääsiäinen on kevään,  ilon ja valon juhla ja jonka väri on keltainen. Samaa keltaisen tunnelmaa toivon teille kaikille!

Olkoon tämä pääsiäinen myös toivon ja rauhan aikaa -  kaikesta huolimatta. Toivottavasti Ukrainassa päästään pian rauhan aikaan ja hirvittävä sota päättyy. Mitä muuta me voisimme toivoa enemmän juuri tänään. Kunnia Ukrainalle!

Raija Westergård

 

 

8. huhti, 2022

Tuo otsikko on runoilija  Eeva-Liisa Mannerin (1921 - 1995) runosta Orfiset laulut (1960), joka runo tuli mieleeni eilen, kun luin Mannerista juttua Eläkeläinen-lehdestä. Mannerin syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja tämän tiimoilta ilmestyikin tuolloin Marja-Leena Tuurnan kirjoittamana elämäkerta Eeva-Liisa Manner: Matka yli vaihtelevien äärten. (Tammi 2021)

Valitettavasti keväästä ei ole vieläkään merkkejä. Lunta vaan sataa edelleen, vaikka nyt sentään taitaa sataa vettä ja hyvä niin, koska se jos mikään sulattaa parhaiten lumen ja jään. Tänä vuonna on talvi kestänyt pitkään, mutta veikkaan kuitenkin, että kevät tulee (sitten kun tulee) äkkiä ja arvaamatta ja lumet katoavat humahtaen sulana virtana maan uumeniin.

En tiedä johtuiko vesisateesta, mutta näin viime yönä omituista unta. Näin sinivalkoisia liljoja, jotka olivat sidottu kukkavihkoksi hautajaisiin. Näin myös minulle tuttuja (vielä elossaolevia) ihmisiä, joiden pään ympärillä oli ikäänkuin pienistä tähdistä tehty harso. Näin myös jo edesmenneitä läheisiäni (olivat unessa nuoria) ja neuvoivat minulle, mihin vien ne kukat. Herättyäni oli todella omituinen olo. 

Tänään (8.4.) on Romanien kansallispäivä. Kalenterin mukaan se ei ole kuitenkaan liputuspäivä toisin kuin huomenna, joka on Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä. Suomen kieli on kaunista, mutta vaikeaa, sanoo brittivävyni, joka usean Suomessa vietetyn vuoden jälkeen ei juurikaan puhu suomea kuin muutaman sanan. No, enpä taida sitä itsekään kunnolla osata ainakaan, mitä tulee kielioppiin ja sen monimutkaisuuksiin. Mutta olen silti kirjoittanut paljon ja kirjoitan edelleen. Ja pyydän anteeksi virheitä, joita en todellakaan aina huomaa, vaikka moneen kertaan tekstini tarkastan ennen julkaisua.

Lisäksi lievä dysleksiani (lukihäiriö) on vaikeuttanut aikanaan oppimista ihan lapsuudesta alkaen, ja aiheuttanut aikuisena hämmennystä kun en ole heti löytänyt oikeita sanoja ilmaistakseni itseäni kuten haluan. Nykyään - jos huomaan jollakulla huvittuneisuutta - kysyn heti, että mikä tässä nyt niin huvittavaa on ja kerron lisää dysleksiasta, jos hän on kiinnostunut. Yleensä ei ole. 

Palaan vielä Eeva-Liisa Manneriin ja runouteensa. Hän kirjoitti koko elämänsä ajan kirkkaita ja hämäriä säkeitä, kuten runouttaan luennehtii Reeta Holopainen Runografi-sivustolla ja jatkaa miten modernismia pidetään usein sisäänpäin kääntyneenä ja muotokeskeisenä. Tavallaan löydän Mannerin teksteistä osan itseäni, koska minäkin kirjoitan usein ns. sisäänpäin, vaikka julkaisenkin tekstit yleisön luettavaksi. Se on merkillinen paradoksi, näkemys, mutta minulle ainoa oikea, koska teksti tarvitsee aina lukijaansa, sillä vasta luettuna teksti ikäänkuin valmistuu, kypsyy ja löytää oikean "loppusijoituspaikkansa." 

"Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa/satakieli, arka, piilevä lintu/viritti salassa laulunsa, tak, jug-jug, errr, /dk,dk,dk, kuin pähkinänkuorta/olisi näppäilty syvällä hämärässä" Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut (1960) 

Raija Westergård

 

1. huhti, 2022

Jatkan vielä tänään edellisen päivitykseni tunnelmissa eli viikko sitten kirjoitin junamatkoistani entisessä Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Tänään kirjoitan lisää aiheesta ja muistelen esimerkiksi erilaisia ostoksia eri kohteissa ja kaupoissa.

Ostoksia tehtiin tuolloin mm. Berjozka-myymälästä tai paikallisista tavarataloista. Berjozka oli valuuttakauppa eli suunnattu kaiketi pääasiassa turisteille. En muista ostaneeni sieltä juuri muuta kuin ehkä niitä Maatuska-nukkeja ja teetä. Jostain Leningradin musiikkikaupasta ostin kerran kitaran, jota en koskaan oppinut soittamaan. Kyllä, minulla on myös balalaikka, mutta sen sain lahjaksi ja joka on minulla edelleen - enkä osaa soittaa.

 Ei, en koskaan myynyt matkoillani mitään ns. länsimaisia tuotteita kuten esimerkiksi farkkuja, purkkaa tai sukkahousuja, kuten joillakin suomalaisilla turisteilla oli tapana Neuvostoliiton matkoilla vielä 1980-luvullakin. Muistan, että moni (esimerkiksi hotellihuoneen siistijät) kyllä kysyivät aina, että onko mitään myytävää ja esimerkiksi farkuista sai kuulemma helposti matkakassaa karttumaan. En viitsinyt nähdä vaivaa tässä mielessä. 

Erityisesti nyt harmittaa etten viimeisimmällä Pietarin matkallani ymmärtänyt Gostiny Dvor-kauppakeskuksessa "pistää Visaa vinkumaan" ja ostanut Lomonosovin posliinitehtaan valmistamaa teekalustoa - 24.n hengen astiasto - olisi maksanut vain muutaman satasen (euroissa). Mutta silloin mietin, että miten saan ne ehjänä kotiin Allegron kyydissä. Myyjä tosin kyllä lupasi pakata astiat hyvin, mutta en sitten kuitenkaan näitä tullut ostaneeksi. Nyt harmittaa, vaikka toisaalta järki sanoo, että missä ja millaisessa tilaisuudessa niitä olisin koskaan käyttänyt? No, en missään.

Venäjän vanhin posliinitehdas Lomonosov sijaitsee Pietarissa ja perustettiin jo vuonna 1744. Aluksi tehdasta kutsuttiin Neva-posliinitehtaaksi. Vuonna 1925 tehdas sai uuden nimen: Leningradin posliinitehdas, jonka virallinen nimi on MV Lomonosov. LFZ: n lyhenne tuotteen pohjassa on säilynyt tähän päivään asti. Mutta myös Suomessa myydään Lomonosovin tuotteita eli kannattaa pitää silmät avoinna esimerkiksi kirppareilla. Vielä saattaa löytää (naiset eivät koskaan osta vaan löytävät) hyvinkin edullisesti erilaisia astioita ja jopa kokonaisia astiastoja sekä haluttuja eläinfiguureita, mutta oma arvioni on, että näidenkin tuotteiden hinnat ovat kohta nousussa. 

Hintojen noususta sen verran, että todellakaan emme voi tietää, mitkä elintarvikkeet esimerkiksi nousevat niin, että on alettava miettimään omia kulutustottumuksiaan. Kahvin hinnan noususta on puhuttu ja se on noussutkin. Itse tykkään teestä, vaikka toki kahviakin juon varsinkin aamulla. Enkä teen nauttimiseen tietenkään kaipaa enää Lomonosovin kuppeja (kuvassa), vaikka toki kauniita ovat, edelleen.

Raija Westergård  

 

 

25. maalis, 2022

Luin äskettäin netistä, että Allegro-juna on keskeyttänyt toistaiseksi liikennöintinsä Helsingin ja Pietarin välillä. Samoin on keskeyttänyt Tolstoi-juna ja syyn näille ratkaisuille tiedämme kaikki. Toivottavasti sota Ukrainassa päättyy pian. Toivottavasti muut Euroopan maat eivät joudu suoranaiseen sotaan, vaikka humanitaarinen tilanne koskettaa jo kaikkia. Toivottavasti pian päästään takaisin rauhan aikaan, koska millään muulla ei ole sen rinnalla mitään merkitystä.

Mutta tuosta junaliikenteen seisahtumisesta Suomen ja Venäjän välillä tuli mieleeni omat junamatkat silloisessa Neuvostoliitossa. Ihan tarkkaan en muista vuotta, mutta 1970-1980 lukujen vaihteen tienoilla kuitenkin olin erään seurueen mukana matkalla Tolstoilla Helsingistä Moskovaan. Tuohon aikaan matka kesti 16 tuntia eli kun juna lähti Helsingistä klo 18, se oli perillä Moskovassa seuraavana aamuna klo 10.

Matka sujui rattoisasti neljän hengen makuuvaunussa, jossa saattoi jossain vaiheessa matkaa olla enemmänkin väkeä. Samovaari höyrysi yhdessä nurkassa (ja ehkäpä jotain muitakin paikallisia juomia oli tarjolla), joku soitti kitaraa ja lauloimme yhdessä sekä suomalaisia että venäläisiä lauluja. Ravintolavaunun pöydissä oli valkoiset pöytäliinat ja siellä tarjoiltiin monen ruokalajin päivällinen kaikilla krumeluureilla. Juna pysähtyi usein ja jopa keskelle korpea eikä syytä siihen tiedetty. Matkustuspapereita kysyttiin usein, aina näkyi junan käytävillä joku virkapukuinen liikkuvan niissä asioissa. Tolstoin vauhti ei huimannut toisin kuin nykyisen Allegron vauhti saattaa tehdä joillakin rataosuuksilla.

Vuosikymmenien takaisesta Moskovasta minulla on kuva, että kadut olivat leveät, mutta autoja vähän. Kuva oli tuolloin täysin toinen kuin muutaman vuoden takainen työmatka Moskovaan  (Finnairilla), jossa reissussa olin mukana erään laboratorioyrityksen hallituksen jäsenenä. Moskova oli muuttunut siis melkoisesti 40.ssä vuodessa, mutta kai tuossa ajassa muuttuu moni muukin asia.

40 vuotta sitten Moskovassa vierailimme mm. Leninin mausoleumissa, jonne jonotimme pitkään kuten tulloin jonotettiin eikä se silloin tuntunut missään.  En muista silloista hotellimme nimeä, vaikka eihän sillä nyt ole mitään merkitystä. Viimeisimmällä käynnillä asuimme aivan keskustan hotellissa, ja huoneeni ikkunasta näkyi Bolsoi-teatteri, jossa kävimme katsomassa balettia. Ei, ei ollut Joutsenlampi, jonka olen nähnyt Pietarissa joku vuosi sitten, mutta tämä Bolsoin esitys oli joku minulle ihan tuntematon eikä kaiketi siksi jäänyt mieleeni. 

Myös Kremlin kierroksella kävimme tällä viimeisimmällä käynnillä Moskovassa sekä teknologiakylässä Skolkovossa, joka on tavallaan paikallinen Piilaakso. Siellä oli pääsisäänkäynnin edustalla Juri Gagarinin kapseli, jolla laskeutui ensimmäiseltä lennoltaan avaruudesta vuonna 1961. Kapseli on erittäin pieni ja toiselta sivultaan mustunut (palanut tullessaan ilmakehän läpi) eli voi vain ihmetellä, miten kukaan mahtuu tuollaiseen purkkin ja vielä selviää siinä hengissä avaruudesta maan pinnalle.

Pietarissa olen käynyt  muutama vuosi sitten Allegro-junalla kaksikin eri kertaa ja Leningradin aikaan bussimatkoilla joskus 1970-luvun lopulla. Näiden vuosikymmenten välillä tapahtui niinikään iso muutos katukuvassa, tavallaan Pietari "pesi kasvonsa" Leningradin pölystä. Tänä päivänä Pietari on miljoonakaupunki, jonka suuruutta ei ymmärrä eikä lyhyellä matkalla ehdi nähdä ja kokea kaikkea mitä haluaisi. Tietysti Iisakin kirkko ja Eremitaasi ovat turistin ykköskohteita, joissa aika sitten meneekin kuin huomaamatta.

Kaikenkaikkiaan näistä erilaisista ja eri aikakausina tehdyistä matkoista itänaapuriin ei ole mitään negatiivista kerrottavaa, emme koskaan joutuneet minkäänlaisiin ongelmiin, vaikka aikaa paloi varsinkin rajamuodollisuuksissa ihan riittävästi. Siksi oli hyvä olla aina lukemista matkalla mukana. 

Tänään tätä kirjoittaessa tuntuu, että tuskin enää koskaan lähden reissuun Venäjälle. Tuskin lähden mihinkään suuntaan oman maan rajojen ulkopuolelle, koska aika on toisenlainen, ja itsekin olen muuttunut monella tavalla. Mutta onneksi olen joskus matkustellut ja niitä reissuja on nyt mukava muistella. Tosin on sanottava, että "aika kultaa muistot" eikä ihan kaikkia asioita kannata edes muistella. 

Klikkaa tästä hieno Tuula Amberlan esittämä nostalginen laulu Hyvästi Leningrad, jonka on sanoittanut ja säveltanyt vuonna 2013 Juha Tapaninenhttps://youtu.be/sxhcxcZc7bs 

Raija Westergård