Muualla vuosien saatossa julkaistuja artikkeleitani eri aihealueilta

Kuka kuulee hoivapuheen? (2013)

Raija Westergård 

Suomalaisen hoivan ja hoivapolitiikan juuret ovat 1500-luvun lopun köyhäinhoidossa, jolloin Helsinkiin perustettiin valtion ylläpitämä hospitaali eli ”rutiköyhien, raihdaiden ja sairaiden” hoitola. Pääosa köyhäinhoidosta oli tuolloin seurakuntien vastuulla, sillä vuoden 1533 hospitaalisääntö velvoitti seurakunnat hoitamaan köyhänsä. 1700-luvulla otettiin käyttöön seurakuntien vaivaiskassat ja ruotukierto, joka tarkoitti että pitäjät talot vastasivat vuorollaan ruotuvaivaisista. 1800-luvun puolivälissä köyhäinhoidon vastuu siirtyi seurakunnilta kunnille. 1870-luvulla ryhdyttiin rakentamaan eurooppalaisen mallin mukaisia vaivaistaloja, jollainen valmistui mm. Tampereelle vuonna 1886. Laitos (vaivaistalo) oli aikanaan varsin halpa ratkaisu, sillä hyvin vähäinen määrä henkilökuntaa hoiti suurta määrää vaivaisia. Pitkälle 1900-luvulle vaivaistalon asukit olivat kuitenkin velvollisia tekemään työtä. Yleinen äänioikeus ei koskenut laitosten asukkeja, jos he olivat siellä kunnan elättinä, mikä käytännössä oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Köyhällä ei näin ollen ollut ollenkaan omaa itsemääräämisoikeutta eikä henkilökohtaista vapautta (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 62 – 63).

 Leena Paasivaara (2002) tarkastelee väitöskirjassaan Tavoitteet ja tosiasiallinen toiminta: suomalaisen vanhusten hoitotyön muotoutuminen monitasotarkastelussa 1930-luvulta 2000-luvulle julkisen vanhuspolitiikan muotoutumisesta 1800-luvulla. Tuolloin julkinen vanhuspolitiikka kytkeytyi nimenomaan vaivaisten holhoukseen, johon puolestaan kirkolla oli vahvat kytkökset. Kyse oli Paasivaaran mukaan uskonnollissävytteisestä armeliaisuudesta. Vuoden 1817 ja 1822 keisarillisilla julistuksilla korostettiin seurakunnan velvollisuutta huolehtia omista köyhistä ja vaivaisista. Periaatteellisella tasolla asetus myönsi jokaiselle yhteiskunnassa apua tarvitsevalle oikeuden siihen. Yleinen vaivaisholhousasetus huomioi myös vanhukset avun tarvitsijoina. (Paasivaara 2002).

 Tänään hoiva on käsite, jolla erilaiset yritykset myyvät palveluitaan kunnille ja vanhoille ihmisille. Hoivan käsitteeseen liitetään hoivaa monella tasolla ja saatetaan tarkoittaa moniin eri ihmisryhmiin kohdistuvaa toimenpidettä pienten lasten hoivasta vanhuksiin. Hoiva voi olla luonteeltaan sekä fyysistä että psyykkistä toisen tarpeista huolehtimista. Hoiva voi olla myös erittäin raskasta ruumiillista työtä tai ainoastaan läsnäoloa, toisen vierellä istumista ja kävelemistä. Hoivan ja hoidon rajalinja voidaan piirtää johonkin sosiaalisen ja lääketieteellisen hoidon välimaastoon, mutta pääsääntöisesti sosiaalitieteet käyttävät hoivan käsitettä. Tiivistäen hoiva on käsite, joka sitoo yhteen erilaisia huolenpidon ulottuvuuksia ja hoivat maailma on universaali näyttämö, sillä aina ja kaikkialla yhteiskunnissa osa yhteisöstä on vastuussa heikommistaan (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 18).

 

Kuka kuulee hoivapuheen?

Hoivapuhe yleistyi pohjoismaisessa hyvinvointikeskustelussa vasta 1980-luvulla. Aiemmin oli puhuttu hoidosta, huolenpidosta ja auttamisesta. Hoivasta tuli käsite, jonka avulla naistutkijat alkoivat 1980-luvulla kuvata palkattoman huolenpitotyön erityisyyttä ja yhteiskunnallista merkitystä. Angloamerikkalaisessa kielenkäytössä care ja sen erilaiset muunnelmat sai vahvimman jalansijan ja niin myös suomenkielisessä keskustelussa päädyttiin huolenpidon sijasta käyttämään lyhyttä ja iskevää ”hoivaa” (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 16).

 Suomalaisessa hoivatyön tutkimuksessa ei juuri puhuta luokasta tai etnisyydestä, kuten esimerkiksi monissa muissa Euroopan maissa. Monikulttuurisuuden lisääntyminen myös Suomessa tuovat kuitenkin väistämättä esiin etnisyyden ja myös luokkatutkimuksen tavallaan uudelleen hoivatutkimuksen polttopisteeseen. Isossa-Britanniassa työväenluokkaisilla naisilla on keskiluokkaisia suurempi todennäköisyys päätyä hoivaajiksi (Suomessa omahoitajuus) ja samoista syistä heistä tulee nopeammin myös hoivan tarvitsijoita (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 45–46).

 ”Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli palvelee parhaiten koulutukseen, ansiotyöhön, heteroseksuaaliseen parisuhteeseen ja heteroäitiyteen kiinnittyvää naista”, kirjoittaa puolestaan Raija Julkunen (2010). Kiire ja työpaineet nyky-yhteiskunnassa on tasa-arvoa nakertava suomalainen erityisongelma. Naisen työ esimerkiksi vanhushoivassa on tänä päivänä fyysisesti ja psyykkisesti erittäin kuormittavaa. Työuupumistilastoja johtavat ylivoimaisesti hyvinvointipalvelujen työpaikat – siis hyvinvointivaltiomme perinteiset ja tärkeimmät etuvartioasemat (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 37).

 Tulevaisuuden vaativimpia haasteita ovat hoivan haasteet ja naisten asema sekä työmarkkinoilla ja yksityiselämässä. Tässä kohtaa siteeraan Ritva Nätkiniä (2012), joka mainitsee miten intiimiä politisoidaan ja että miten intiimi (esimerkiksi kotona tehtävä lapsen tai vanhuksen hoiva) on ikään kuin kamppailun kenttä. Nätkin mainitsee myös, että sosiaalista – joka siis on perinteisesti ollut naisten alue – ajetaan tänään alas, ja miten sosiaalinen ei pärjää nykyajan talouspuheelle millään yhteiskuntamme sektorilla. Talouspuheen ja sosiaalisen dikotomiassa ja professioiden agendalla onkin mielenkiintoista se, miten on kohdattavissa hyvän hoivan muoto: onko hoiva tulevaisuudessa kohtaamista, vierellä olemista vai paperityötä eli potilastietojärjestelmän päivittämistä? Suuri tulevaisuuden kysymys onkin, että kuka lopulta hoitaa ihmisen, vanhuksen, kuolevan potilaan ja millainen onkaan juuri hänen professionsa? (Nätkin 2012).

 

Kun katsot heitä, katsot tulevaisuuteen

Omaishoiva asettuu mielenkiintoisesti julkisen ja yksityisen toiminnan välimaastoon, kirjoittavat Heli Valokivi ja Minna Zechner teoksessa Hoiva, tutkimus, politiikka ja arki (2009). Miksi henkilö sitten ryhtyy omaishoitajaksi tai onko se ollenkaan oma päätös? Yhteinen elämäntaival tietysti on yksi osatekijä esimerkiksi jos omaishoitaja hoitaa omaa puolisoaan. Jokaisella on käsitys ”hyvästä puolisosta” ja miten hyvä puoliso toimii. Vastavuoroinen auttamisen tapa muotoutuu hiljakseen ja auttamiseen liittyy lisäksi moraalisia sekä käytännöllisiä ja materiaalisiakin seikkoja. Näin omaishoitajuuden positio muotoutuu vähitellen, kunnes eräänä päivänä hoitaja huomaa sen itse – kenties vasta sitten kun joku puhuttelee häntä ”omaishoitajana”. (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009).

 Muutama viikko sitten käsiini osui Me-lehti, jonka omaishoitajuutta käsittelevä artikkeli puhutteli minua syvästi: ”He elävät neljän seinän sisällä, mutta ovat kokeneet kaiken” kirjoittaa artikkelissa kirjailija Kari Hotakainen ja lisää, että omaishoitajat ovat näkymättömiä ihmisiä, joiden kuukausipalkka on 370 euroa miinus verot. Korvaus hetkistä, jolloin ihminen kohtaa lähiomaisen haurauden ja heikkouden viimeiset rippeet ja hetkittäin ehkä ohikiitävät hellyydenosoitukset, muistot nuoruudesta vuosien ja vuosien takaa. He (omaishoitajat) katsovat silmiin sitäkin, jota kukaan muu ei enää katso, ja joutuvat tekemään kiusallisia palveluksia läheiselle: nostamaan housuja ja pesemään intiimejä paikkoja, joihin liittyy kiihkeitä muistoja. ”Kun katsot heitä, katsot tulevaisuuteen” päättää Hotakainen artikkelinsa (Me-lehti 3/13).

 Koska suomalainen hoivapolitiikka on tänä päivänä käännekohdassa, on selvää, että uusia hoivamenetelmiä ja – muotoja etsitään koko ajan. Omaisten hoivavastuu kasvaa jatkuvasti ja valtiovallan näköalasta katsoen sitä halutaan kasvattaa. Ikääntyneille suunnataan erilaisia uusia teknisiä ratkaisuita kotiin helpottamaan arkipäivää, sillä usein omaishoitaja on puoliso, joka myös itse saattaa tarvita hoitoa. Kotona pärjäämisen kannalta tilanne on kohtalainen niin pitkään, kun vanhuksella/hoivattavalla on puoliso, mutta entä sitten kun puolisoa ei enää ole?


Lopuksi

Väestön ikääntymisestä johtuva hoivavaje on tällä hetkellä yksi akuuteimmista kysymyksistä aikamme hoivakeskusteluissa. Vaikka asiasta on keskusteltu ja kirjoitettu medioissa jo ainakin kymmenen vuotta, vasta aivan viime aikoina asiaan on kunnolla ”herätty”. Kansalaiskeskusteluissa ja myös valtiovallan taholta on usein tullut esiin ajatus omasta kodista, joka on vanhukselle paras paikka – myös vanhuksen itsensä mielestä. Näin ollen kotiin tuotettuja palveluja on ryhdytty tuottamaan lisää, joka ei ole kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla, sillä monilla paikkakunnilla on havahduttu resurssipulaan osaksi eläköitymisen vuoksi ja avun/hoivan tarvitsijoiden määrän lisääntyessä jatkuvasti. Kiire kuormittaa paitsi kotihoidon työntekijöitä, myös entistä huonommassa kunnossa kotona sinnitteleviä vanhuksia, joille oma koti onkin äkkiä muuttunut eräänlaiseksi vankilaksi, josta ei pääse juuri mihinkään ilman apua. Ongelma on suuri erityisesti siinä tapauksessa, että vanhus asuu hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa.

Kuten sanottu, väestön vanhenemisesta johtuvat ongelmat ovat yhteiskunnassamme moninaiset: hoivan maailma tarvitsee tuekseen koko nykymuotoisen julkisen hoivan kaikki elementit sekä lisäksi panostusta asumispolitiikkaan yleisesti. Vanhuus omassa kodissa ei saa muodostua ”vankeusrangaistukseksi” yksin neljän seinän sisällä vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän lähipiirin ja yhteiskunnan kanssa sen täysivaltaisena kansalaisena. Oman arvioni mukaan vanhushoiva jakaantuu tulevaisuudessa julkisen-, yksityisen-, vapaaehtoistyön- ja omaishoitajuuden nelikenttään. Kysymykseen onnistuuko hoivan nelikenttä, saadaan vastaus aikaisintaan ehkä 30.n vuoden kuluttua.

 

 

Kuka meitä hoitaa vuonna 2030?

Otin valtuuston viime kokouksessa kantaa Kirsti Pohjankurun aloitteeseen pakolaisten vastaanottamisesta. Puheenvuorossani toin esiin toisenlaisen näkökulman pakolaisuuteen ja maahanmuuttopolitiikkaan lähinnä kunnan väestön tulevaisuutta ajatellen.

Kuntaliiton mukaan kuntien päättäjien on tärkeää erottaa toisistaan humanitaarinen maahanmuutto ja työperusteinen maahanmuutto. On selvää, että nykyistä suurempi työperusteinen maahanmuutto hyödyttää yhteiskuntaa pitkällä aikavälillä, sillä lähivuosina ns. kunnan töihin tarvitaan runsaasti vetreää työvoimaa nopeasti eläköityvän henkilöstön tilalle. Vuoteen 2025 mennessä nimittäin puolet kunnallisesta henkilöstöstä siirtyy eläkkeelle ja uutta henkilöstöä tarvitaan kipeästi esimerkiksi terveydenhuoltoon ja erityisesti vanhustyöhön.

Vastaako Hämeenkyrö väestön ikääntymisen tuomaan haasteeseen? Jos vastaa niin millä tavalla?

Kuten jo mainitsin, paitsi että kunnan henkilöstöä eläköityy lähivuosina runsaasti, myös vanhusten määrä ja luonnollisesti myös hoitoisuusaste lisääntyy suurten ikäluokkien ikääntyessä. Stakesin mukaan yli 80-vuotiaiden osuus väestöstä nousee nykyisestä noin 200 000 kaksinkertaiseksi eli Suomessa on 2020-luvulle tultaessa noin 400 000 yli 80-vuotiasta ihmistä. Myös elinikäodote on nousussa eli 100 vuotta täyttäneitä on keskuudessamme aina vaan enemmän. Tällä laskutavalla esimerkiksi vanhustyöhön tarvitaan nykytilanteeseen verrattuna kolminkertainen määrä hoitajia. Mistä siis hoitajat otetaan lähes puolelle miljoonalle vanhukselle kun vanhustyö ei näytä kantaväestömme nuoria juuri kiinnostavan eli alalle ei kerta kaikkiaan hakeudu riittävästi opiskelijoita?

 Hallintotieteen professori Jari Stenvallin mukaan Suomi ei selviä ikääntymisen tuomasta haasteesta ellei se ota vastaan noin miljoona maahanmuuttajaa vuoteen 2030 mennessä. Siis miljoona maahanmuuttajaa, joka luku saattaa kuulostaa äkkiseltään ylimitoitetulta, mutta jos miettii koko Suomea ja sen jokaista väestöltään nopeasti vanhenevaa kuntaa, Stenvallin näkökulman ymmärtää hyvin.

 Työperusteinen maahanmuutto ja hallittu maahanmuuttopolitiikka tulee siis olemaan jo lähivuosina välttämättömyys myös täällä Hämeenkyrössä. Tässä mielessä perusturvalautakunnan ja sosiaalijohtajan näkemys ko. pakolaisuutta eli humanitaarista maahanmuuttoa koskevaan aloitteeseen on lyhytnäköinen, joskin varmasti nykyisen taloustilanteen ja käytettävissä olevien resurssien mukainen (kotouttaminen, kielen opetus, kulttuurinen ja sosiaalinen integroituminen yhteiskuntaan yms.). Vaikka valtio avustaakin maahanmuuttajan kotouttamiseen liittyvissä kustannuksissa on toki selvää, että maahanmuuttajan elämä vastaanottokeskuksessa ja oleskelu kylän raitilla toimettomana veronmaksajien kustannuksella ei ole tarkoituksenmukaista meille eikä maahanmuuttajalle itselleen, mutta töihin tietysti saa ja pitääkin tulla.

 On muistettava, että kaikkien tulevaisuusbarometrien mukaan emme tule selviytymään ikääntymisemme haasteesta ilman työperäistä maahanmuuttopolitiikkaa, oli muuttajien alkuperäinen status sitten mikä tahansa – esimerkiksi pakolaisuus tai joku muu syy lähteä omasta kotimaastaan leveämmän leivän perään. Samaan tapaan täältä Suomestakin on aikoinaan lähdetty sankoin joukoin 1800–1900-lukujen vaihteen kahden puolen esimerkiksi Amerikkaan, Kanadaan sekä 1960-luvulla noin 400 000 ihmisen joukko Ruotsiin suomalaisen massatyöttömyyden mustina vuosina. 

 Raija Westergård

 

 

Hoivan arvoiset

(Kevät 2017) Joukko tamperelaisia kirjoittajia julkaisi viime vuonna kirjan Hoivan arvoiset (Gaudeamus 2016). Kirjan ansioihin kuuluu se, että se selittää ja avaa ns. virallisen hoivakielen ja retoriikan ja haastaa arvioimaan nyt tekeillä olevien ratkaisujen (sote, valinnanvapaus jne.) oikeellisuutta. Kirjasta voi lukea tarinaa Kielosta, Pentistä ja Mikasta. Kielo vanhenee, Kirsti saa aivoinfarktin, Pentti ryhtyy omaishoitajaksi... Hoivatyöntekijöiden todellisuutta valottavat Kieloa hoitavien Marien Ja Allin tarinat. Ja oma lukunsa on, kun kirja esittelee dystopian suomalaisesta hoivasta parinkymmenen vuoden kuluttua.

 Kaksikymmentä vuotta kuluu nopeasti, sen tiedämme kaikki. Missä tilassa vanhushoiva lienee silloin? Kuka meitä hoivaa? Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 15.3.2017 käsiteltiin mielenkiintoisesti juuri tätä asiaa: Suomen väestökehitys näyttää juuri nyt siltä, että tulevina vuosikymmeninä koko hyvinvointivaltion perusteet joutuvat kovalle koetukselle. Hoidettavien määrä kasvaa samaan aikaan kun työssä käyvien eli palveluja rahoittavien määrä vähenee.

 Suomessa syntyi viime vuonna vähemmän ihmisiä kuin kuoli. Käänne oli histo­riallinen, sillä edellisen kerran näin oli tapahtunut sotavuosina. Suomen väki­luku kasvoi viime vuonna noin 15 000:lla vain maahanmuuton ansiosta. Luonnollinen väestönkasvu on pienentynyt useana vuonna peräkkäin. Turvapaikanhakijoiden määrä ei horjuta Suomea, mutta kotouttamisen epäonnis­tumiseen ei ole varaa. Turvapaikan saaneiden ihmisten työllistyminen on osoit­tautunut hitaaksi ja hankalaksi. Heidän työllistymisensä olisi kuitenkin koko yhteis­kunnan etu.

 Olen huolestunut huoltosuhteesta, vanhusväestön määrästä, hoivaa tarvitsevien määrästä ja hoivan tekijöistä. Näyttää siltä, että tulevinakin vuosina Suomen väkiluku kasvaa vain maahanmuuton seurauksena. Pidän erittäin tärkeänä maahanmuuttajien koulutusta ja työhön ohjausta, vanhusväestömme tarvitsee lähivuosina runsaasti hoitavia käsiä ja mistä niitä saadaan, jos kantasuomalaisten syntyvyys laskee vuosi vuodelta?

Hoivan arvoiset-teoksen kirjoittajat: Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Leena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zechner.

 

 

Näkymättömät naiset - työ täynnä hiljaisuutta

Raija Westergård (2012)

 ”Sillä hetkellä kun haluamme sanoa kuka joku on, sanastomme johdattelee meidät harhaan eli sanomaan mitä hän on” (Hannah Arendt 1906–1975)

 

Ristiriitainen kutsumus ja yhteiskunnan äidit

 1800-luvun lopulla suomalaiset omaksuivat kansakunnan rakentamisessa saksalaisperäistä kollektiivista ajattelua paljon enemmän kuin englantilaista liberaalia individualismia. Saksalaisfilosofi G.W.F. Hegel (1770–1831) oli sitä mieltä, että naiset kuuluvat ”alempaan maailmaan, alempaan tietoisuuteen”. Tähän käsitykseen johdatti niin ikään ajan ymmärrys naisen ”ruumiista ja luonnosta”, jonka käsityksen jakoi kyseenalaistamatta myös Hegelin oppilas J.W. Snellman (1806–1881). Snellman puolestaan ajatteli, että naisen paikka on perheessä, jossa myös siveellisyys toteutuu sen perimmäisessä tarkoituksessa. Snellmanilais-hegeliläisen ajattelun mukaan vain mies oli oikea kansalainen ja naiset siis vain perheen kautta osa yhteiskuntaa ja kansalaisuutta (Häggman 1994).

 Snellmanin ajattelun mukaan naisen rakastettavuus ja naisellisuus perustuu nimenomaan sille, että hän pyytää suojaa mieheltä. Myös jyrkkä raja yksityisen ja julkisen elämän välillä esti säädyllistä naista toimimaan kodin ulkopuolella. Kodin hiljaisuus ja työ siellä oli naisten kutsumus, johon jo kasvatus valmensi pienestä pitäen. Myös lääketieteelliset seikat ”estivät” naista kouluttautumaan, sillä julkinen esiintyminen aiheuttaisi naiselle ruumiillista kärsimystä, hermosairautta ja kalvetustautia. Jos tyttöjä ylipäätään koulutettiin, se piti tapahtua kodinomaisissa olosuhteissa. Amerikkalaisen lääkäri Clarken mielestä yhteiskoulut (tytöt ja pojat samassa koulussa) oli ”rikos Jumalaa ja yhteiskuntaa vastaan” (Henriksson 1998, 71).

 1900-luvun alun sukupuolijärjestelmä ja yhteiskunnallinen työnjako perustui vanhan sääty-yhteiskunnan sukupuoliperinteeseen, jopa antiikin ajoista periytyvään järjestelmään. Kaksijakoisen kansakunnan ja naisemansipaation käsite antoi aseen naisen uudelleenmäärittelylle vetoamalla naisten erilaisuuteen miehiin verrattuna. Toinen kiinnostava aspekti oli vallan kolmijako, jossa naista hallittiin 1800-luvulla kolmelta suunnalta: hallitsija, papisto ja antiikista peräisin olevalla vajavuusteorialla, joka perustui käsitykseen, että nainen on vähempi kuin mies, siis vajavainen mies. Irma Sulkunen (2005) asettaa kuitenkin kyseenalaisiksi historian miehiset sankarihahmot ja miten myyttisten ainesten läpitunkema virallisena pidetty historiankirjoitus voi pahimmillaan olla. Sulkunen mainitsee myös, että totuudenvastaisen näkemyksen päämuotoilijana toimi itse J.V. Snellman, joka samalla kun nosti Lönnrotin ns. kansakunnan kaapin päälle, häivytti hiljaisten toimijoiden – esimerkiksi naisten - äänet kuulumattomiin yhteiskunnan varhaisessa rakennusprojektissa (Sulkunen 2005).

 Naisten kaksijakoinen kansalaisuus oli yksityisen ja julkisen purkautumattomuutta – puolittaista oikeutta kansalaisuuteen, jossa hoiva oli naisten alue, mutta ei palkkatyöksi luokiteltavissa. 1800–1900-lukujen vaihteessa kuilu sivistyneistön ja työväestön välillä oli monin paikoin ylittämätön ja ns. kansa oli ongelmien keskipisteessä, ellei itse ongelmien (poliittisen liikehdinnän, lakkoilun yms.) pääsyyllisiä. Samaan aikaan kuitenkin naisten yhteiskunnallinen asema selkiytyi erilaisten yhdistysten (Raittiusseurat ym.) myötävaikutuksella, työväestön naiset erkaantuivat omiin ideologisiin työväenyhdistyksiinsä samoin kuin maaseudun palvelusväki omiinsa. Uskonto kategorisoi omalla tavallaan 1900-luvun alun naisten työmahdollisuuksia ja tämä kulminoitui nimenomaisesti hoivaan liittyvissä kysymyksissä. Hoivaan liitettiin saumattomasta kutsumuksen idea (Melkas & al. 2010, Sulkunen 1987 ja 1995, Markkola 2002).

 Naisten toimijuudella ennen varsinaista poliittista heräämistä 1900-luvun alun Suomessa oli monta nimittäjää, joista siis voimakkain ja myös voimakkaammin naista alistava käsite oli nimenomaan edellä mainittu kutsumus. Kirkko käytti tavallaan naisten kutsumusta hyödykseen. Kristillisyyttä ja siveyttä kaikissa töissä ja toimissa korosti myös kansanedustaja Hilda Käkikoski (1864–1912), joka oli opettaja, kirjailija ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja sekä Hilja Pärssisen ”taistelupari” monissa silloisissa eduskunnan keskusteluissa. Sairaanhoitajan ja opettajan työ olivat erityisesti kutsumustyö - kristillissosiaalinen työ, jota naisen tuli harjoittaa pyyteettömästi koko elinaikansa uhraten työnsä eteen perheensä, terveytensä, tulevaisuutensa. Pirjo Markkola (2002) mainitsee myös kristillissosiaalisen työn, joka tavallaan oli myös valtaa, hoivaavaa valtaa, jolla naiset osoittivat kristillisen kutsumuksensa ja lähimmäisenrakkautensa. Uskontoa näin ollen käytettiin naisen paikantajana suhteessa aikaan ja tilaan (Markkola 2002, 14 - 17).

 Irma Sulkunen mainitsee teoksessaan Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita (1995) kutsumusten kamppailusta, joka oli ensimmäisille kansakoulunopettajille, kuten Mandi Granfelt (1850–1926) aikanaan oli, todella suuri kysymys. Ammatinvalinta oli ehdottomasti kutsumus, johon liittyi myös lupaus naimattomuudesta ja hengelliseen elämään sitoutumisesta (Sulkunen 1995, 33). Sivistyneistön naiset halusivat virittää keskustelua moraalireformista ja esimerkiksi kristillisen Valkonauhajärjestön maailmankuvassa vähäosaisten ja langenneiden ”auttaminen” oli perustettava kristillisen uskon eli Jumalan, kodin ja isänmaan periaatteisiin. (Markkola 2002, 26 – 28).

 Kansalaisoikeudet ovat kehittyneet varsin hitaasti ja yksilönvapauden ja omistusoikeuden takaavat lait ja asetukset alkoivat kehittyä 1700-luvulla, poliittiset oikeudet 1800-luvulla ja sosiaaliset oikeudet 1900-luvulla. Suomessa on kuitenkin käynyt niin, että poliittiset oikeudet menivät muiden oikeuksien edelle ja varsinainen naisten kansalaisuus kaikilla tasoilla oli tosiasia vasta 1994, kun säädettiin uusi avioliittolaki. Vuoden 1929 avioliittolaki toki kumosi aviomiehen edusmiehisyyden, mutta salli edelleen avioliitossa tapahtuvan raiskauksen, joka siis kriminalisoitiin vasta 1994 (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 295).

 Äitiys on ollut varsin keskeisessä asemassa kansalaisuuden suurissa kertomuksissa, joissa äiti on kuvattu monenlaisissa rooleissa maatilalla miestään sodasta kotiin odottavasta emännästä työläisen vaimoon alivuokralaisena ahtaassa asunnossa lapsikatras hameenhelmoissa. Naisilla ja miehillä on perinteisesti olleet erilaiset tehtävät kansallisuuden hierarkioissa ja eri tehtävien sisällä. Tässä kontekstissa on kysymys kansallisesta yhtenäisyydestä ja siinä naisten tärkein tehtävä näyttää olevan synnyttäminen – ja synnyttäminen usein. Kansalaisuus on myös velvollisuuksia hyvinvointivaltion hyväksi. Yhteisöllinen kansalaisuus onkin voimakkaasti sukupuolittunutta, ja tämä on tuottanut käsitteen ”yhteiskunnallinen äitiys”. Yhteiskunnallinen äitiys naisystävällisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan saisi poissulkea naisia ulos tärkeästä muusta yhteiskunnan rakennustyöstä. Hyvinvointivaltio parhaimmillaan on naisen turva naisina, äiteinä, työntekijöinä sekä uuden työvoiman tuottajana (Anttonen-Henriksson-Nätkin 1994, 203).

 Yhteiskunnallinen äitiys Irma Sulkusen mukaan on raittiin ja ahkeran miehen vastapooli, joka synnyttää lasten lisäksi uuden demokraattisen yhteiskunnan. Tämä yhteiskuntaan sidottu äitiys ilmeni ymmärrykseni mukaan erityisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen: kun miehet olivat rintamalla tehneet velvollisuutensa isänmaan puolesta, naisen velvollisuus oli puolestaan synnyttää usein, synnyttää synnyttämästä päästyään eli nainen oli tavallaan ”synnytysalusta”, osa kiihkonationalismia, ruumiinsa kautta osa isänmaallista maanpuolustustyötä. Näin naisten seksuaalisuus on kytkeytynyt lisääntymiseen ja siihen kohdistuvana kontrollina (Sulkunen 1987). Tärkeää on myös ollut, kenen lapsia nainen synnyttää. Nainen tavallaan ruumiillaan symbolisoi kansakuntaa ja tähän ajatukseen kiteytyy myös nykysodankäynnin yksi hirvittävimmistä muodoista: vihollisen naisten raiskaukset sodankäynnin strategiana Sukupuolieron vuoksi universaali yhdenmukaisuus ja siihen sisältyvät periaatteet eivät katsottu soveltuvan naisille. Ja juuri tästä syystä naisille ei haluttu myöntää poliittisia oikeuksia, henkilökohtaista vapautta, oman työnsä avulla hankkimaansa varallisuutta tai edes ruumiillista koskemattomuuttaan – edes avioliiton ”suojassa” (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 300).

 

Läpikulkuihmisiä

 ”Raitinväkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin” kirjoitti Eino Leino romaanissaan Jaana Rönty (1907) ja tulkitsi samalla sivistyneistön tuntoja 1900-luvun alun suomalaisesta kansasta, joka aiemmin oli ollut nöyrä, hiljainen ja alistuvainen, mutta joka äkkiä oli muuttunut meluisaksi joukoksi, lakkoileviksi ja omia oikeuksiaan ajaviksi yksilöiksi. Lisäksi Leino kuvaa teoksessaan sivistyneistön syvää pettymystä kansaa kohtaan: miten se oli sivistymätöntä, röyhkeää ja likaista, miten pirtit likaisia ja savuisia ja miten kieli oli sekoittunutta ja turmeltunutta. On selvää, että 1900-luvun alussa yhteiskunnallinen kuilu aatelisten, sivistyneistön ja työläisten kesken oli syvä ja ylittämätön, sillä tuolloin elettiin vielä vanhaa nelisäätyjärjestelmää. Sivistyneistö näki itsensä lukeutuvan maailmaan, josta katse työväestöön oli suuntautunut jyrkästi alaviistoon. Huomioitavaa on, että sivistyneistöön saati aatelistoon ei voinut siirtyä mistään muusta luokasta – siihen piti syntyä. Koulutus toki oli yksi väylä sosiaaliseen liikkuvuuteen, mutta vielä 1900-luvun alussa opinpolku oli varattu vain harvoille: suurimmaksi osaksi vain sivistyneistön pojille ja vain harvoille tytöille (Melkas & al. 2009, 6-9).

 Suomalainen yhteiskunta 1900-luvun alussa jakaantui sivistyneistöksi ja ”kansaksi”, jotka olivat erilaisista (aatteellisista ja ideologisista) lähtökohdistaan huolimatta erittäin heterogeeninen joukko. Jossain mielessä kumpaakin ryhmää voisi luonnehtia ”läpikulkuihmisiksi” (Melkas & al. 2009), sillä heidän kauttaan tulee näkyviin silloisen yhteiskunnan moninainen sosiaalinen liikahtamattomuus ja liikkuvuus – tosin vähäinen ja perin huomaamaton. Tämä näkemys sinällään tulee horjuttaneeksi monia aikaisempia tutkimuksia ja staattiseksi ymmärrettyä kansa-sivistyneistö-dikotomiaa. Sivistyneistö nimittäin koostui 1900-luvun alussa vallanpitäjistä, jotka tietysti rakensivat omaa identiteettiään vallanalaisten varaan. Kuitenkin tämä asetelma äkkiä mureni vallanalaisten – kaupunkien työväestön, maaseututyöväen ja torppariston - alkaessa paitsi lakkoilemaan, myös vaatimaan enemmän päätösvaltaa ja areenoita sen toteuttamiseen. Sivistyneistönaiset olivat kuitenkin hereillä tässä muutoksen vedenjakajalla ja osa naisista lähti kansan pariin tekemään ”pelastustyötä” ja sosialismin aate veti jossain määrin puoleensa työväenluokan naisten ohella myös sivistyneistön valveutuneita tyttäriä. (Melkas & al. 2009,7).

 Köyhäinhoitoperinteen murtuminen on sekin nähty osana naisten poliittista toimintaa kuten myös kansaneläkejärjestelmä, lapsilisät, kunnallinen kodinhoito jne. Julkinen sektori kasvoi nimenomaan köyhäinhoidon kautta ja myös koko suomalainen hyvinvointivaltio yhteiskunnallisena emansipaatioprojektina sai uudenlaisen ulottuvuuden, ja joka sai jopa kansainvälistä mainetta. Huomioitavaa on, että keskeisessä asemassa em. projektissa olivat silloisen maalaisliiton (keskustapuolueen edeltäjä) naiskansanedustajat, jotka kokivat tarpeelliseksi eläkejärjestelmän uudistamisen ja erityisesti syytinki-kiinteistöeläkkeen uudelleenjärjestämisen. Syytinki oli eläkejärjestelmä, joka oli agraariyhteisöissä tavallinen 1800-luvun alusta lähtien. Talon ”vanhapari” sai elatuksen ja täyden ylläpidon kuolemaansa asti uudelta isäntäparilta. Osa väestöstähän eli kokonaan vailla eläkettä ja olivat köyhäinhoidon piirissä. 1900-luvun alussa eläkettä maksettiin vain valtion virkamiehille ja ryhmäeläke joillekin teollisuuden toimihenkilöille. Vasta vuodesta 1937 tuli voimaan varsinainen kansaneläkelaki (Anttonen 2000, 68-72).

 Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio käsitteenä muotoutui vasta 1970-luvun jälkeen, hyvinvointijärjestelmän siemenet kylvettiin jo 1900-luvun alussa ensimmäisten naiskansanedustajien myötävaikutuksella. Aiemmin uskottiin, että sosiaalipolitiikalla ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa ja vasta 1980-luvulla politiikka sukupuolinäkökulmasta tutkivien (naisten) toimesta huomattiin, että erityisesti julkiset palvelut ovat naisille tärkeitä Kansanedustaja Hilja Pärssinen (1876–1935) rakensi mittavan elämäntyönsä paitsi yhtenä näkyvimmistä ensimmäisistä naiskansanedustajista, myös naisten oikeuksien kiivaana puolestapuhujana, joka työ on ollut merkittävä tiennäyttäjä koko pohjoismaisessa demokratiassa. Voisi mainita että hän tavallaan mursi snellmanilais-hegeliläisen ajattelumallin, jossa esimerkiksi perheen työnjako noudatti miehen yhteiskuntaan suuntautuvan toimijuuden dilemmaa (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 210).

 Hilja Pärssisen puheenvuoroissa eduskunnassa tuli ilmi 1900-luvun alun maaseudun nuorten naisten turvattomuus, tietämättömyys ja alttiutensa myös seksuaaliselle hyväksikäytölle. On selvää, että Hilja Pärssisen aloite turvakodista (1910) sai vastatuulta osakseen, sillä tuon ajan siveellisyys/siveettömyys-käsitteet ja käsitykset olivat erittäin jyrkät. Tämä jyrkkyys oli minusta räikeimmin havaittavissa Hilda Käkikosken kommenteissa, joista tietynlaisen närkästyksen ohella kuvastui yhteiskunnallisen äitiyden siveellisyysperiaatteet samoin kuin hierarkkisen sisaruuden teema. Merkillistä - mutta ei yllättävää – keskustelussa oli, miten aviottoman lapsen synnyttänyt äiti oli "langennut", "löyhätapainen", "siveetön". Mies ei sitä ollut, vaikka osasyyllinen äidin ahdinkoon olikin. Todennäköisesti keskustelu turvakodista oli varsin kireää, koska myös Pärssinen itse (Käkikosken mukaan) oli itse "löyhä" vaatiessaan äideille ja lapsille turvakotia (Vuoden 1907 valtiopäivien pöytäkirjat 484 – 496).

 Murskaavasta kritiikistä huolimatta Pärssinen ei säästellyt sanojaan eduskunnan keskusteluissa, oli kysymys sitten työväen ongelmista, aviottomien äitien ja lasten oikeuksista tai äänioikeuskysymyksestä, joka – merkillistä sinänsä – jakoi naiskansanedustajien yhteisrintamaa merkittävästi juuri tässä kysymyksessä. Poliittinen suuntautuneisuus näytti menevän edelle arvo-asteikossa, jossa naisten äänioikeudesta keskusteltiin: ”Heille onkin äänioikeuskysymys naisasia, jolla tahtovat saman luokan naisen tehdä täysin tasa-arvoiseksi saman luokan miehen rinnalla mutta meille se on työväenkysymys.” (Pärssinen 1905).

 Kansakunnan rakentamisprojektissa 1900-luvun alun kuohuvina vuosina tulee muistaa naisten erilaisuus, joka johtui säädystä, syntyperästä, varallisuudesta. Vaikka naisasia oli toisaalta yhteinen, se ei ollut sitä kuitenkaan käytännössä: sillä välin kun säätyläisnaisten naisasialiike edellytti taistelua naisten oikeudesta koulutukseen ja virkoihin, työläisnaiset raatoivat pitkää päivää tehtaissa tai perheenäiteinä suuren lapsikatraan kaitsijana pirtin, pellon ja navetan välillä. Juuri työläisnaisten arjesta kumpusi oma naisasia eli köyhyys, ajan puute, asuntojen ahtaus ja taloudelliset edellytykset kouluttautumiseen. Lea Henrikssonin (1998) mukaan koulutuksen kautta hankittu ammatti ja sen merkitys oli naisille monitahoinen kysymys. Juuri luokkanäkökulmasta katsottuna hoivatyön ammatillistumista voi tulkita yläluokkaisen naisen kontrollivallan lisääntymisenä nimenomaan suhteessa työväenluokkaiseen yhteiskuntakerrokseen. 1900-luvun alun valtiopäivillä ja koulunpenkillä istuvat naiset olivat siellä toki muustakin syistä kuin vain kontrolloidakseen muita (alempia kansankerroksia), sillä koulutus ja oma ammatti toimi paitsi intressinä myös naisemansipaation väylänä yleisesti (Henriksson 1998, 66, Nätkin 1997).

 Sivistyneistö 1900-luvun alussa näki tarpeelliseksi määritellä kansan, rahvaan uudelleen. Enää ei riittänyt, että katsoi ns. kansaa ylhäältäpäin, kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, sillä näkökulma oli äkkiä oleellisesti problematisoitunut. ”Niin sanottu” oli äkkiä ongelma, joka oli samalla myös sivistyneistön ongelma. Ei riittänyt, että työväki ja torpparit vaativat oikeuksia omista lähtökohdistaan, luokkarauha oli murtumassa ja kaiken lisäksi jopa naiset vaativat kovaäänisesti äänioikeutta. Rahvas, niin sanottu, rihkamakansa ja läpikulkuihmiset eivät enää suostuneet sivistäjien objektiksi, saarijärvenpaavoiksi, avosylin ottamaan vastaan parempiosaisten kädenpuristuksen. Tämäkö oli sivistyneistölle yllätys ja pettymys? 1900-luvun alku merkitsi muutosta jokaiselle. Sivistyneistön pettymys kansaan, ”niin sanottuun” oli mielestäni jopa surkuhupaisaa. Kuka oikeastaan pettyi ja mihin? Väittäisin, että sivistyneistön suurin pettymys kohdistui heihin itseensä, omaan kulttuuriinsa – ja nuorsuomalaiseen identiteettiin. Nuorsuomalaisilla oli yhä enenevässä määrin syytä epäillä asemaansa esimerkiksi suurlakon aikana ja sen jälkeen. Työväestö nousi mm. lakkojen ansiosta yhä enemmän esiin ja eduskuntavaaleissa 1907 nuorsuomalaisten alamäki oli tosiasia, suorastaan katastrofi. Jos sivistyneistön pettymystä erittelee vielä tarkemmin, pohdin, oliko kaikista suurin sivistyneistön pettymys kulminoitunut itse Eino Leinoon? Hän lienee ollut pettyneistä pettynein paitsi omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, myös kansankunnan murroskauteen, jotka tapahtumat sattumalta osuivat samaan ajankohtaan. Näin Leinon kynä oli samalla ase kohti niin sanottua: kansaa, rahvasta – ja myös itseään.

 

Toinen sukupuoli - ajatuksia omassa huoneessa

”Naisella ja työläisellä on yhteistä se, että molempia sorretaan” kirjoittaa ranskalainen kirjailija, filosofi ja feministi Simone de Beauvoir (1908 – 1986) siteeraten August Bebeliä teoksessa Toinen sukupuoli (1949). Beauvoir haluaa kirjoituksissaan todistaa, että sukupuolten eriytymisessä ei ole mitään luonnollista tai välttämätöntä. Tästä kertoo myös Beauvoiren kuuluisin, usein siteerattu lause: ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan”. Biologista sukupuolieroa ei tule ymmärtää ainoastaan kohtalona, jonka merkitykset ovat yksilön kannalta annettuja. Toisaalta ruumiillinen kokemus vaikuttaa paljon siihen, miten yksilö kokee ja ymmärtää maailman. Beauvoirille ruumis ei ole kuitenkaan vain fysiologinen olio tai säiliö vaan ihmisen eletty tilanne. Hänen eksistentiaaliseen filosofiaansa kuuluu myös oletus ihmisen kyvystä muokata omaa todellisuuttaan (Beauvoir 1980, 85, Moi 1990, 110).

 Englantilainen kirjailija ja feministi Virginia Woolfin ajattelussa puolestaan yhdistyi aikanaan ambivalentisti maternalistisen näkemyksen kritiikki ja sen hyödyntäminen. Vaikka kirjailija toisaalta vastusti voimakkaasti naisten rajaamista ja "pyhittämistä" äidin ja hoivaajan rooleihin, hän toisaalta korosti naisten erityistä rauhanomaista ja elämääsäilyttävää potentiaalia. Woolfin ajatus feminiinisen kielen välttämättömyydestä tulee esiin erityisesti teoksessa Oma huone (1929), jonka sanoma liittyi olennaisesti hänen pelkoonsa maskuliinisen kielen dominoinnista. Tällöin uhaksi nousivat niin luovuuden ehtyminen kuin erilaiset sosiaaliset ja poliittiset häiriöt. Myös Beauvoir puhui kielen merkityksestä miesten puheissa ja sitä, mitä he ikinä naisista ovat kirjoittaneet, tulee aina epäillä. Miehet ovat Beauvoirin mielestä samalla kertaa sekä tuomareita että asianomistajia (Beauvoir 1980, 17).

 Simone de Beauvoir samoin kuin Viktoria Woolfkin haluavat teksteissään purkaa miehen ja naisen rooleihin liittyviä vastakkaisuuksia kuten aktiivinen/passiivinen tai henkinen/fyysinen. Woolf tuo esille tieteen ja taiteiden tapoja rakentaa ja vahvistaa tällaisia jakoja. Beauvoirin mielestä psykoanalyyttinen teoria ei anna tilaa ihmisen tietoisen valinnan mahdollisuudelle, joka teoria päätyy typistämään elämän ennalta määrätyksi kohtaloksi, jota pysyvät lait ohjaavat. Nainen ei kuitenkaan ole ”eri suuntiin vievien viettien leikkikalu”, vaan eettinen subjekti, jonka on tehtävä valintoja. Beauvoirin mukaan naiset eivät ole ottaneet mitään vaan he ovat aina ottaneet vastaan (Beauvoir 1980, 14 – 15).

 Virginia Woolf kiinnitti yleisesti teoksissaan huomiota naisten ja miesten väliseen eroon, joka ulottui julkisesta elämänpiiristä yksityiseen, henkisestä ja sosiaalisesta materiaaliseen ja fyysiseen erontekojen verkostoon. Kulttuuriset ja taloudelliset voimavarat ja rajat erottivat naisia ja miehiä toisistaan samankin sosiaalisen ryhmän sisällä. Woolfin mielestä sekä työväenluokan että sivistyneen luokan nainen jäi toistuvasti ulkopuoliseksi suhteessa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön, "luokaksi luokassa". Julkisen vallankäytön ja historiakuvan ulkopuolisuus oli naisten kannalta olennainen este ja puute, samoin naisten syrjäytyminen ammatillisesta koulutuksesta, palkkatyöstä ja viroista. Marginaalisuudesta ja ulkopuolisuudesta seuraava näennäinen historiattomuus kuvasi naisten asemaa, mutta muodosti toisaalta lähtökohdan heidän toiminnalleen ja tulevaisuudelleen. Se saattoi antaa heille välineitä hahmottaa historiaa toisin, itsensä ja toistensa kautta "ulkopuolisten yhteisössä" (Woolf 1980, 53 – 57).

 Sekä Beauvoirin että myös Woolfin poliittisen ajattelun lähtökohtina oli viktoriaanisen nais- ja mieskuvan modernisoituminen sekä patriarkaaliseen vallankäyttöön sisältyvä väkivallan ontologia. Kuitenkin – toisin kuin Beauvoir - useimmissa kirjoituksissaan Woolf käsittelee akateemisesti koulutettua, sivistynyttä luokkaa, joka sijoittui brittiyhteiskunnan ylä- ja keskikerrostumaan. Analyysissaan hän pohti vallan eri muotoja ja toimintamalleja vaikutusvallasta suoraan väkivaltaan sekä kuvasi erilaisia ritualistisia ja symbolisia tapoja ilmaista valtaa. Hän analysoi yksilötason kulttuurista habitusta ja kollektiivisia seremonioita pitkäaikaisina valtarakenteina ja dynamiikkana. Ne nivoutuivat myös aikakauden väkivaltaan ja sen uhkaan kuten diktaattorin ääneen tai sanomalehtikuviin Espanjan sisällissodan uhreista, naisista ja lapsista. Woolf käsitteli kansallissosialismin kautta kansallista vallankäyttöä yleensä. Hänen mielestään englantilaisessa yhteiskunnassa "madonmunana" sikiävä "diktaattori" ilmeni myös miehiä alistavana arkipäivän diktatuurina, jota olisi mahdollista purkaa myöntämällä naisille täysi kansalaisuus. Muuten naisten positiiviset voimavarat jäisivät monella elämänalueella käyttämättä, samalla kun koko yhteiskunta Saksan ja Italian tapaan vaarallisesti ylimaskuliinistuisi (Woolf 1980, 145 – 146).

 Myös Simone de Beauvoir oli Toisen sukupuolen ilmestymisen aikaan vuonna 1949 täysin vakuuttunut siitä, että vain sosialismi tekee lopun naisiin kohdistuvasta historiallisesta sorrosta ja siksi hän piti itseään enemmän sosialistina kuin feministinä. Myöhemmin Beauvoir toki tarkasti mielipiteitään, mutta ei koskaan luopunut sosialismin ideologiastaan. Norjalaisen kirjallisuudentutkija ja feministi Toril Moin mielestä Beauvoirin sosialistinen teoria ei kuitenkaan perustunut marxilaiseen teoriaan vaan Sartren eksistentialistiseen filosofiaan (Moi 1990, 109 – 110). Beauvoir kuitenkin mainitsee naisen ja proletaarin samuuden historian monikerroksisissa koneistoissa: ”Naisen kohtalo liittyy siis läheisesti sosialismiin, mikä käy ilmi myös [August] Bebelin naiselle omistamasta laajasta teoksesta [Nainen ja sosialismi 1879]. Nainen ja proletaari ovat molemmat alistettuja, hän sanoo. Ja heidät molemmat vapauttaa se taloudellinen kehitys, joka alkoi koneellistuneen aikakauden mullistusten mukana (Beauvoir 1980, 37).

 

Vallankumouksen tyttäret kielletyllä nurmikolla

Simone de Beauvoir samoin kuin Woolfkin haluaa teksteissään purkaa miehen ja naisen rooleihin liittyviä vastakkaisuuksia kuten aktiivinen/passiivinen tai henkinen/fyysinen. Hän tuo esille tieteen ja taiteiden tapoja rakentaa ja vahvistaa tällaisia jakoja. Beauvoirin mielestä psykoanalyyttinen teoria ei anna tilaa ihmisen tietoisen valinnan mahdollisuudelle. Sekin päätyy typistämään elämän ennalta määrätyksi kohtaloksi, jota pysyvät lait ohjaavat. Nainen ei kuitenkaan ole ”eri suuntiin vievien viettien leikkikalu”, vaan eettinen subjekti, jonka on tehtävä valintoja. Beauvoirin mukaan naiset eivät ole ottaneet mitään itsekkäästi vaan he ovat aina ottaneet kaiken vastaan, annettuna (Beauvoir 1980, 14 – 15).

 Suomessa tilanne oli kuitenkin erilainen kuin Beauvoir yllä kirjoittaa, sillä naisten asema ja poliittiset oikeudet Suomessa 1900-luvun alussa – esimerkiksi äänioikeus jo vuodesta 1906 – on ollut jopa kansainvälisesti tarkasteltuna edistyksellistä. Kuitenkin suomalainen yhteiskunta vaikeni pitkään esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista ja erityisesti naisten olosuhteista kyseisenä aikana. Kapinallisten eli punaisten muistelmista välittyvä osittain kätketty maailma avautui tutkijoitten käyttöön vasta vuosikymmeniä sisällissodan jälkeen kun eri instanssit (Kansan arkisto, Työväen muistitietotoimikunta, SKS.n Kansanrunousarkisto) aloittivat muistitiedon keruun. Ennen virallista muistitiedon keruuta vuoden 1918 tapahtumia tarkasteltiin subjektiivisesti suodattimien läpi ja voittajan näkökulma oli yleisempi (Peltonen 1990, 169). Suomen sisällissodassa vuonna 1918 aseelliseen toimintaan osallistuvia naisia tiedetään olleen yhteensä noin 2000 (Pekkalainen & Rustanius 2007). Sairaanhoitajina naisia työskenteli sekä punaisella että valkoisella puolella, mutta heidän lukumääränsä ei ole pystytty tarkasti selvittämään. Sosialismi nähtiin pelastukseksi ja sen vuoksi naiset (miesten ohella) aktivoituivat ja lähtivät toteuttamaan oikeaksi katsomiaan tavoitteita eli yhteiskunnallista tasa-arvoa, parempia palkkoja, lyhyempiä työpäiviä jne. (Peltonen 1990, Pekkalainen & Rustanius 2007).

 Virginia Woolfin feministinen vallankumouksellisuus on herättänyt ristiriitoja kautta koko kirjallisuuden kaanonin ja myös Toril Moi huomauttaa, miten yläluokkainen Woolf käsittää vallankumouksen ylittäessään kielletyn nurmikon kuvitellussa Oxbridgessa. Ainoastaan collegen jäsenillä ja opettajilla oli oikeus kävellä vihreällä nurmikolla ja naisille oli varattu soratie. Woolfin mukaan miehet puolustivat kiivaasti nurmikkoaan, jota oli jo kolmesataa vuotta kylvetty, leikattu ja hoidettu ja näin ollen Woolf nähtiin nurmikon ylittäessään jopa viholliseksi, tunkeutujaksi vuosisataiseen miehiseen traditioon (Woolf 1980, 14 – 15). Professori ja feministinen kriitikko Jane Marcuksen mukaan Woolf oli ”viktoriaaninen nais/partisaanitaistelija” ja Marcus näkeekin Woolfissa paitsi yläluokkaisen naisen myös sosialismin ja feminismin esitaistelijan. Kirjoittaminen sinällään oli Woolfille vallankumouksellinen teko ja vieraantuminen brittiläisestä patriarkaalisesta kulttuurista, kapitalismista ja imperialistisista muodoista oli niin voimakasta, että hän koki suorastaan kauhua. Marcuksen mukaan Woolf vapisi pelosta valmistellessaan vastustajaansa kohdistuvia kirjallisia hyökkäyksiä (Marcus 1990).

 Toril Moi puolestaan mainitsee Woolfin ja saksalaisen marxsisti ja kirjallisuuskriitikko Walter Benjaminin samankaltaisuuden, josta myös Jane Marcus kirjoittaa, että sekä Woolf että Benjamin valitsivat itsemurhan mieluimmin kuin maanpaon kohdatessaan fasismin tyrannian. Moin mukaan kuitenkin näitä kahta tapausta pitäisi tarkastella eri valossa, koska Benjaminin itsemurha Espanjan rajaseudulla fasismia pakoilevana saksanjuutalaisena on aivan eri asia kuin Woolfin itsemurha vuonna 1941 omalla takapihallaan Englannissa (Marcus 1990, Moi 1990). Amerikkalainen kirjallisuudenarvostelija ja feministi Elaine Showalter (1977) kirjoittaa Woolfin etäisyydestä, miten Woolf ei kuulunut koskaan naisten valtavirtaan ja oli eristäytynyt myös omasta sosiaalisesta luokastaan. Sitä paitsi Woolf ei tuntenut niiden naisten jokapäiväistä elämää ja joita naisia halusi kirjoituksillaan innostaa. Woolfille ominaista olikin kapinointi naiskokemuksen sellaisia ulottuvuuksia vastaan, joita hän ei ollut koskaan henkilökohtaisesti itse kokenut. Showalterin mukaan Woolf halusi siis välttää omien kokemustensa kuvailua ja siksi usein kirjoituksissaan piiloutui fiktion suojaan (Moi 1990, 20, Showalter 1977, 111).

 Vaikka monet feministit meillä ja muualla eivät ole vielä tänä päivänäkään ottaneet Virginia Woolfin tekstejä omakseen, omakohtaisesti pidän häntä kuitenkin oman aikansa todellisena feministisesti ajattelevana ihmisenä, naisena, jolle ”vallankumous” oli totta, mutta vain ajatuksissa. Konkreettisesti hän tuskin koskaan ymmärsi, mitä yhteiskunnan rakenteet murtava vallankumous merkitsi nimenomaan naisille ja millaisen murhenäytelmän se lopulta toi mukanaan: vankeutta, tuomioita, teloituksia, vankileirejä ja elämänpituista häpeää, kuten monista vuoden 1918 muistelmista on tullut esiin (Pekkalainen & Rustanius 2007)

 

Tasa-arvon tasavalta – utopiaako vain?

1900-luvun alussa tasa-arvosta ei voinut puhua siten kuin tänä päivänä ja esimerkiksi ensimmäisten naiskansanedustajien työsarka jakautui suurimmaksi osaksi edellä mainitun hyvinvointivaltion rakentamiseen – toki Hilja Pärssinen mainitsi puheissaan usein tasa-arvoisen kohtelun ja samapalkkaisuuden, mutta asia ei vielä tuolloin saanut tuulta purjeisiinsa. Naisen ruumiiseen liittyvistä oikeuksista Pärssinen toki mainitsi Turvakotikeskustelussa, jossa hän vaati aviottomien lasten ja heidän äitinsä oikeutta turvalliseen asumiseen lapsensa kanssa. Mutta 1960-luvulla nousi keskusteluun reproduktiiviset oikeudet ja esimerkiksi aborttioikeuden vapauttamiseksi käytiin kiivaita keskusteluja. ääripäitä keskustelussa edustivat Yhdistys 9 ja Sexpo ja toista ääripäätä abortin kieltämiseen pyrkivät ryhmät. Lopputulos keskustelussa oli kompromissi eli abortti liberalisoitiin ja päätösvalta säilytettiin naista hoitavalla lääkärillä (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 105).

 Toisena 1960-luvun tasa-arvokeskustelun aiheena oli vaatimus sukupuolten työnjaosta, niiden tasoittamisesta ja sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän vastaisen politiikan kehittäminen. Monipolvisen keskustelun tuloksena viimein saatiin säädettyä tasa-arvolaki vuonna 1986. Muutaman vuoden kuluttua lain voimaan tulemisesta Suomea ravisteli 1990-luvun lama, joka asetti jälleen uudet haasteet myös tasa-arvopolitiikassa. Kun samaan aikaan koko Euroopan poliittinen kartta meni uusiksi, eteen nousivat myös Suomen osalta kansainvälisen naiskaupan kuviot sekä uudenlainen väkivalta, joka kohdistui – kotimaisen kaupan ohella - erityisesti ulkomaalaistaustaisiin prostituoituihin. Seksuaalirikosten uhreille luotiin mahdollisuus 1997 alkaen mahdollisuus saada avustaja ja tukihenkilö oikeudenkäyntiä varten. Tässä vaiheessa keskusteluissa oli myös lähestymiskielto ja vuodesta 1999 seksuaalirikoslakia uudistettiin niin, että raiskaus törkeyden jaettiin kolmeen luokkaan. Tämä kolmiportaisuus on antanut väljyyttä lain tulkintaan ja julkisessa keskusteluissa on monesti pohdittu, mikä esimerkiksi on lievä raiskaus ja miksi useimmissa tapauksissa oikeus päätyy juuri tähän loppupäätelmään. Mainittakoon, että ”lievästä raiskauksesta” tekijä oikeudessa selviää useimmiten vain vähäisellä sakkotuomiolla, jotka sakot maksettuaan on jälleen vapaa tekemään uusia seksuaalirikoksia (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 113).

 Keskusteluissa määräaikaiset työsuhteet vielä 1990-luvulla yhdistettiin lähinnä rakennusmiehiin, mutta tänään määräaikaisuus kohdistuu enemmän koulutettuihin naisiin. Erityisesti terveydenhuollon naisvaltaisilla aloilla suurin osa työtehtävistä tuotetaan sijaisuuksien kautta. Määräaikainen sijaisuus voi muodostua naiselle jopa ansaksi, vaikka aluksi toimiikin jonkinlaisena porttina työelämään, kirjoittaa naisten työelämää käsittelevässä haastattelussa naistutkimuksen professori Päivi Korvajärvi. Vaikka naisten ja miesten väliset palkkaerot ovat kaventuneet muutaman vuosikymmen takaisesta tasosta ”naisen euro” on edelleen noin 81.8 prosenttia miehen palkasta. Puolet palkkaerosta on selitettävissä sukupuolten työskentelystä eri aloilla, mutta toinen puoli on yhä vailla ”virallista” selitystä. Korvajärven mukaan näyttää siltä, että miehen tekemää työtä arvostetaan enemmän eikä ainoastaan palkkaukseen liittyvinä palkitsemismuotoina vaan myös arvonantona (NU, 22.3.2012).

 

”Siivooja ei huomaa kukaan”

”Tehdä näkyväksi yhteiskuntamme näkymättömissä ja kuulumattomissa olevaa työväenluokkaista tyttöyttä ja naiseutta, tämän kulttuurisen naiseuden olemusta ja paikkaa yhteiskunnassamme sekä työläisnaiseksi kasvattamista ja kasvamista” kertoo tutkija Mari Käyhkö (2006) väitöskirjassaan ja jatkaa, miten siivoojan työ on useimmiten täynnä hiljaisuutta, koska vain harvat haluavat jutella siivoojan kanssa tai edes ”näkevät” hänet tilassa. Itse muistan jonkun takavuosien TV-sarjan, jossa koruliikkeen ryöstön ainoa silminnäkijä oli siivooja, jota rosvot eivät huomanneet vaikka [siivooja] ei ollut mitenkään piilossa. ”Siivoojaa ei huomaa kukaan”, kyseinen siivooja sanoi kuulustelussa myöhemmin (Käyhkö 2006, 14).

 Käyhkön tutkimuksessa on läsnä - ja keskeinen käsite – työväenluokkaisuus ja hän mainitseekin, miten käsitteen käyttö ei ole ongelmatonta nykypäivän Suomessa. Käyhkö jatkaa, että 1800–1900-lukujen vaihteen Suomessa 4 % väestöstä sai elantonsa teollisuudesta. Työväenluokkaisuuden periytyminen kahdessa ja kolmessakin sukupolvessa saattaa tuoda yhä ongelmia, mutta luokkakäsitteen käyttäminen on kuitenkin paikallaan kun halutaan purkaa ”näkymättömiä” kulttuurisia traditioita ja käytänteitä (Käyhkö 2006, 127).

 ”Ihmisten olemista ja käyttäytymistä tulkitaan herkästi sukupuolittuneiden stereotypioiden lävitse” (Käyhkö 2006, 23). Käyhkö tuo mielestäni hyvin esiin yhteiskuntamme hiljaiset ammattilaiset esimerkiksi hoivatyöntekijät: sairaanhoitajat, lähihoitajat, hoitoapulaiset, laitosapulaiset, keittiötyöntekijät, jotka useimmissa tapauksessa ovat naisia ja tänä päivänä ja uskoakseni tulevaisuudessa yhä enenevässä määrin maahanmuuttajia. Maahanmuuttajille erityisesti juuri siivoustyö on eräänlainen ”sisääntuloammatti”, mutta joillekin työ saattaa jäädä elinikäiseksi työksi. Koska suomalaiset ovat lehtitietojen mukaan Euroopassa nopeimmin vanheneva kansa, maahanmuuttajat työpanoksellaan ja osaamisellaan – ja jos Suomessa poliittista tahtotilaa löytyy – voisivat auttaa ikääntymisestä johtuvassa työvoimapulassa ja erityisesti ikääntyvien hoidossa. Mutta löytyykö tähän ymmärrystä politiikan areenoilla ja milloin?

 Tämän päivän hoivakeskusteluissa käytetään paljon erilaisia teorioita, joiden tarkoituksena on käsitteellistää hoivatyötä, joka myös on ”näkymätöntä” työtä em. Käyhköä siteeraten. Hoivan alue on omalakisensa alue ja ainakin viime aikoihin asti hoiva ei ole mahtunut ”työn” sisään. Hoivatyö on vuosikymmeniä ollut naisten hallitsemaa aluetta, mutta silti se ei ole ollut työtä eli hoiva on ollut kapitalistisen tuotannon ulkopuolella, kuten Ritva Nätkin (2012) mainitsee. Myös aiemmin mainitsemani Päivi Korvajärvi käsittelee (2012) kiinnostavasti sukupuolesta ja sen institutionaalista rakentumisesta esimerkiksi työyhteisöissä. Hoivatyö-yhteisöt ovat pääasiallisesti naisvaltaisia, mutta hierarkiat tämän ajan työyhteisöissä saattavat näyttäytyä varsin korkeina ja terävinä. Olenkin usein pohtinut, että missä on nyt se yhteiskunnallinen sisaruus, naiskansalaisuus ja tasa-arvo, josta jo 1900-luvun alussa eri naisliikkeet saivat voimansa, ja myös lopulta äänioikeuden. Korvajärven mukaan valta (työyhteisöissä) ei ole aina alistamista vaan saattaa olla päivittäistä diskursiivista vallankäyttöä, joka siis samalla vääristää oikeudenmukaista työnjakoa ja vaikuttaa negativiisesti työpaikan ihmissuhteisiin. Korvajärvi käyttää osuvaa termiä ”eriarvoisuuden etäännyttäminen”, jolla tarkoittaa miten esimerkiksi syrjintää kokenut työntekijä haluaa etäännyttää itsensä ongelmista: ”minun työpaikalla tuota ei tapahdu, mutta jossain muualla kyllä”. (Nätkin 2012, Korvajärvi 2012)

 ”Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli palvelee parhaiten koulutukseen, ansiotyöhön, heteroseksuaaliseen parisuhteeseen ja heteroäitiyteen kiinnittyvää naista”, kirjoittaa puolestaan Raija Julkunen (2010). Kiire ja työpaineet nyky-yhteiskunnassa on tasa-arvoa nakertava suomalainen erityisongelma. Naisen työ esimerkiksi vanhushoivassa on tänä päivänä fyysisesti ja psyykkisesti erittäin kuormittavaa. Työuupumistilastoja johtavat ylivoimaisesti hyvinvointipalvelujen työpaikat – siis hyvinvointivaltiomme perinteiset ja tärkeimmät etuvartioasemat (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 37).

 Pätkätöiden eli epätyypillisen työn, jollaista on esimerkiksi osa-aikatyö, määräaikaistyö, vuokratyö jne. Suomessa kiire, uupumus ja työpahoinvointi saattaa verottaa työilon vahvimmaltakin persoonalta. Tulevaisuuden vaativimpia haasteita ovatkin juuri työelämän haasteet ja naisten asema sekä työmarkkinoilla ja yksityiselämässä. Tässä kohtaa siteeraan Ritva Nätkiniä (2012), joka mainitsee miten intiimiä politisoidaan ja että miten intiimi (esimerkiksi kotona tehtävä lapsen tai vanhuksen hoiva) on ikään kuin kamppailun kenttä. Nätkin mainitsee myös, että sosiaalista – joka siis on perinteisesti ollut naisten alue – ajetaan tänään alas, ja miten sosiaalinen ei pärjää nykyajan talouspuheelle millään yhteiskuntamme sektorilla. Talouspuheen ja sosiaalisen dikotomiassa ja professioiden agendalla onkin mielenkiintoista se, miten on kohdattavissa hyvän hoivan muoto: onko hoiva tulevaisuudessa kohtaamista, vierellä olemista vai paperityötä eli potilastietojärjestelmän päivittämistä? Suuri tulevaisuuden kysymys onkin, että kuka lopulta hoitaa ihmisen, vanhuksen, kuolevan potilaan ja millainen onkaan juuri hänen professionsa? (Nätkin 2012).

 Historioitsija Carlo Ginzburg kirjoittaa teoksessaan Juusto ja madot (1976) yksilön mikromaailmasta, jonka avulla voidaan tutkia paitsi yksittäistä ihmistä myös kokonaista sosiaalista luokkaa tiettynä historiallisena ajanjaksona. Ihminen ei irrottaudu oman aikansa kulttuurista eikä omasta sosiaaliluokastaan, ellei hän sitten joudu mielenhäiriöön ja vaivu hiljaisuuteen ja näkymättömyyteen. Kuten kieli, samoin kulttuuri monimuotoisuudessaan tarjoaa ihmiselle monia piileviä mahdollisuuksia (Ginzburg 1976, 9). On huomioitava, että yksilön ja yhteisöjen kulttuurihistoria on myös sosiaalihistoriaa. Sisäiset ja ulkoiset olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen elinpiiriin, hyvään elämään ja terveydentilaan. Koska varmasti jokainen ihminen pyrkii elämässään saavuttamaan hyvän elämän tukipilarit tai ainakin siihen rakenteet ja oikean suunnan, tarvitaan tiettyjä sosiaalisia ja psyykkisiä lähtökohtia, joita ihminen tarvitsi selviytymiskamppailussa jo esihistoriallisella kaudella.

 Myös muistilla on tärkeä merkitys ihmisyydessä paitsi nykypäivänä myös menneisyydessä. Mitä me todella muistamme ja unohdamme? Kun muistoille annetaan merkitykset, se on eittämättä heti osa laajempaa kulttuurista kuvaa ja järjestelmää. Esimerkiksi taiteella, muistamisella ja historialla on selvä yhteys, jota ei voida ohittaa missään aikamme järjestelmässä. Kertominen on yhteisöllistä, yksilölle merkittävää, sillä kerrottu muuntuu osaksi identiteettiä, kuvaa, joka meistä muodostuu muille yhteisön jäsenille. Kun teemme muistista osan itseämme, voimme jakaa historiamme muiden kaltaistemme kanssa.

 

Kun nainen kurkistaa konepellin alle...Raija Westergård (2010): Näkökulmia sukupuoleen ja teknologiaan 

”Tekniikan sopivuutta miehille ja epäsopivuutta naisille perusteltiin sukupuoleen liitetyillä biologisilla ominaisuuksilla ja eroilla, mikä teki tekniikan sukupuolittumisen luonnolliseksi”. Näin kirjoittaa naisia tekniikan opiskelijoina ja asiantuntijoina aikavälillä 1879–1939 käsittelevässä pro gradu-tutkielmassaan Johanna Vähäpesola ja mielestäni juuri tässä lauseessa ilmenee erittäin hyvin yleinen suhtautuminen naiseen tekniikan opiskelijana ja myöhemmin työelämässä.

 Mielestäni tässä Vähäpesola onnistuu hyvin tuomaan esiin sukupuolen (naisten) kertomukset opiskelustaan ja työuristaan ja tuo valaisevasti esiin tietynlaiset vallan portaat, joita naisten – olivat he sitten miten koulutettuja tahansa: insinöörejä tai arkkitehteja – oli erittäin vaikea nousta suorittavasta työstä koulutustaan vastaaviin työtehtäviin. Pohdinkin, että sata vuotta myöhemmin tänä päivänä yhteiskunnassamme on edelleen sama ongelma, vaikka huimaa edistystä onkin tapahtunut tällä saralla melkoisesti.

 Tärkein tutkimuskysymykseni tässä esseessä kulminoituu naisen kokonaiseen elämänkaareen tytöstä aikuiseksi ja edelleen ikääntymiseen ja vanhuuden kiireettömiin päiviin. Kysyn, miksi sukupuoli oli 1900-luvun alussa voimakkaasti naisia kategorisoiva ja miksi näin oli juuri tekniikan aloilla? Kysyn lisäksi miksi esimerkiksi arkkitehti Wivi Lönn (1872–1966) oli jopa uhka oman aikansa miesarkkitehdeille? Käsittelen myös ikääntyvän naisen tematiikkaa, polkupyöräilyn sukupuolisuuteen kohdistuvia kysymyksiä ja miksi esimerkiksi auto on naiselle tärkeä paitsi työelämässä myös elämän iltapuolella.

 Tässä esseessä käytän lähteenä em. Vähäpesolan tutkimusta ja mm. Tiina Männistön, Marja Aulangon ja Liisa-Maria Nitovuoren artikkeleita sekä kirjallisuudesta Tuija Saresman, Leena-Maija Rossin ja Tuula Juvosen toimittamaa teosta Käsikirja sukupuoleen (2010).

 Wivi Lönn ja paloaseman pitkät varjot

Huomioitavaa Vähäpesolan työssä on, että hän mainitsee tekniikan alueelle muodostuneen erillisen alueen, joka siis oli tarkoitettu naisille ja joka oli alisteinen miesten tehtäville. Naiset siis valmistuttuaan työllistyivät lähinnä miesten heille osoittamiin matalan statuksen ja palkan anonyymeihin tehtäviin. Tekniikan ”sopivuutta” naisille siis suorastaan eliminoitiin pois naisten ulottuvilta ja vaikka osa naisista omaksuikin miehisen roolin – puhetavat yms. – valtahierarkia toimi kuitenkin naisia erottavasti. Valtasuhteet oikeutettiin biologisilla eroilla ja kyse ei ollut yksilöistä vaan sukupuolesta.

 Suomalaisista arkkitehdeistä minua on henkilökohtaisesti kiinnostanut jo kauan Wivi Lönn ja ei ainoastaan siksi että on nainen, vaan myös suunnittelutöidensä vuoksi, esimerkiksi Tampereella Tyttökoulu vuodelta 1902, Aleksanterin kansakoulu 1904, Talouskoulu 1905, keskuspaloasema 1908, Pispalan rukoushuone 1908 ja Varalan voimisteluhallirakennus 1911. Nämä Lönnin mestarilliset luomukset seisovat jykevästi Tampereen arvopaikoilla ja keräävät yhä tänään ihailevia katseita ohikulkevilta turisteilta kuin myös kaupungin asukkailta. Lisäksi Lönn suunnitteli Tampereen seudulle runsaasti yksityisiä pientaloja mm. Tampereelle, Pälkäneelle ja Ylöjärvelle. Lönnin koko tuotanto jakautuu kolmeen vaiheeseen: Tampereen vuodet 1898–1911, Jyväskylän kausi 1911–1918 ja Helsingin vuodet 1940-luvulle asti.

 Vähäpesolan työtä lukiessa minulle on selvinnyt myös, miten suuria vaikeuksia Lönn ja myös muut naisarkkitehdit kokivat työelämässä 1900-luvun alkupuoliskolla. Lönnin 0piskeluajat haastattelujensa mukaan sujuivat kohtalaisen hyvin ilman sukupuolittuneita arvioita, mutta itse työelämä olikin jo aivan muuta. Lönn mainitsee, miten eräät muurarit tahallaan yrittivät muurata seinää vinoon, jonka Lönn kuitenkin äkkiä huomasi ja korjautti. Tämä seikka mielestäni kertoo paljon sukupuolittuneesta vallasta ja miten tietyllä tahallisuudella yritettiin sälyttää ”virhe” naiseuden kategoriaan.

 Wivi Lönn kohtasi urallaan monia esteitä ja Vähäpesolan mukaan hänellä oli työelämässä suhteellisen vähän elintilaa, vaikka hän itse ei pitänyt työskentelyä miesvaltaisella alalla erityisen hankalana. Kuitenkin kilpailu työtilaisuuksista oli kaiketi raadollista ja voittaessaan suunnittelukilpailun Tampereen paloasemasta toi mukanaan kitkeriä kommentteja mieskollegoiden suunnalta. Tampereella tuolloin (1900-luvun alkupuolella) työskenteli useita arkkitehteja, joista Wivi Lönn oli ainoa naispuolinen. Taistelussa kaupunkitilasta (suunnittelukohteista) Lönn oli kuitenkin ylivoimainen.

 Wivi Lönn oli selvästi uhka aikansa miesarkkitehdeille. Pääpaloaseman suunnittelukilpailun voittajana Lönn astui kipeästi miesarkkitehtien varpaille, koska paloasema on perinteisesti ”miesten tila” eikä sen suunnittelija siis voinut olla nainen. Kun Lönn myöhemmin voitti VPK:n talon suunnittelukilpailun, rakennusta ei koskaan rakennettu Lönnin piirustuksilla. Lönn itse arveli menettäneensä työn sukupuolensa vuoksi, mikä kaiketi olikin todellinen syy Lönnin ohittamiseen. Haastatteluissa naiset (Lönnin ohella) kuitenkin varsin vähän tuovat esiin sukupuoleensa liittyviä yhteentörmäyksiä opiskelussa ja työelämässä. Varmasti törmäyksiä ja vastakkainasetteluja oli, mutta merkillisen pidättyvästi naiset niistä mainitsevat. Pettymyksistään työelämässä he selittävät johtuneen omasta toiminnasta, ei niinkään sukupuolisesta syrjinnästä.

 Teknologian hiljaiset liikkuivat hameissa – mutta entä nykyään?

Vähäpesola kirjoittaa tutkimuksessaan, että naisille ja miehille asetettiin erilaiset odotukset juuri tekniikan alalla. Pärjätäkseen miehisellä alalla naisten tuli käyttäytyä tietyllä tavalla. Monet valitsivat hiljaisuuden ja näkymättömyyden eli neutraalin roolin työtehtävissä, joka tavallaan tarkoitti suorittavaa työtä ja ”naisille sopivaa” konttorityötä. Tekniikan ja sukupuolen merkityksiä ja kyseenalaistamista ei juuri pohdittu, mutta kuitenkin miehisellä alalla työskentelevien naisten tuli valita naisellinen tai miehinen rooli ammattinsa sisällä, joka varmasti oli vaikea toteuttaa käytännössä.

 1900-luvun alussa ja – mikä merkillistä – vielä tänä tänään naisen tulee olla jopa moninkertaisesti pätevämpi mieheen nähden, jotta pärjäisi miesten maailmassa (tekniikan aloilla). Monet naiset juuri tästä syystä suorittavat korkeakoulututkintojakin kaksin kappalein. Naisia ja miehiä kohdeltiin (ja kohdellaan jossain määrin yhä edelleen) epätasa-arvoisesti työelämässä ja naiset joutuivat tekemään avustavia ja toissijaisia tehtäviä, vaikka pystyisivät paljon enempään. Naisilla ei Vähäpesolan mukaan ollut 1900-luvun alussa muuta mahdollisuutta kuin sopeutua ja suostua naisia syrjiviin käytäntöihin.

 Pohdittaessa tämän päivän tyttöjen ja naisten koulutusvaihtoehtoja ja nimenomaan tekniikan aloilta, ymmärtääkseni esimerkiksi naisteekkarien osuus on selvästi kasvussa. Mielestäni on aivan selvää, että sukupuolella ei ole merkitystä esimerkiksi monimutkaisten matemaattisten kaavojen ratkaisuissa, lujuuslaskelmien suorittamisessa tai muissa vastaavissa tehtävissä. Vielä 1980-luvulla teekkarityttöjä ihmeteltiin, mutta tuskin enää tänä päivänä. Vanhin tyttäreni opiskelee parhaillaan kone- ja tuotantotekniikkaan ja ainakaan hänellä – kertomuksistaan päätellen – ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia opiskelun, harjoittelupaikkojen yms. suhteen.

 Autojen ja sitä kautta teknologia yleensä on saanut maskuliinisen ”korvamerkin” jo 1900-luvun alusta alkaen, mutta erityisesti 1920–1930-lukujen moderneina vuosikymmeninä. Ensimmäinen oma muistikuvani 1920-luvun autoista nimenomaan miehisenä alueena on vanhoista Suomen Kuvalehdistä, joita lapsuuteni sadepäivinä selailin kotitaloni ullakolla. Jotenkin nuo vanhat, kellastuneet ja kaiketi jo homeiseltakin tuoksuvat lehdet kiehtoivat lapsen mieltäni, ja kiehtovat yhä, sillä olen säilyttänyt ko. lehtiä – vanhimmat numerot vuodelta 1921 - näihin päiviin asti. Mielenkiintoisimpia asioita lapsen silmin olivat tietenkin kaikki mainokset ja automainoksetkin, ja toki lehdessä oli myös polkupyörämainoksia. Esimerkiksi turkulainen Rautateollisuus Oy Pyrkijä mainosti vuonna 1929 pyöräänsä: ”Olen tässä tuuminut minkä polkupyörän ostan itselleni? Edullisinta on ostaa Pyrkijä – polkupyörä. Se on rakennettu Suomen maastoa, ilmastoa ja suomalaista kuormitusta varten”. Kuvassa on kaksi miestä, jotka katselevat runkopyörää päät kallellaan. Naisia ei kuvan suomalaiskansallisessa maisemassa näy ollenkaan.

 ”Älä anna muijalles polkupyörää” – mainosten sukupuolittuneet kuvat

Teknologiaa ja sukupuolta pohdittaessa ei voi ohittaa polkupyörän ilmestymistä paitsi mainoksiin että myös suomalaiseen maisemaan sinänsä. Tiina Männistö-Funkin artikkelin ja edellä mainitsemani mainosten suhteen pohdinkin sukupuolen näkyvyyttä ja näkymättömyyttä aikana, jolloin polkupyörä oli uusi ja eräänlainen statussymboli. Männistö-Funk kirjoittaa mielenkiintoisesti, että pyöräily ja omistajuus olikin ensin yläluokan yksinoikeus, joka sittemmin levisi hitaasti maaseudun oloihin ja harvaan asutetuille seuduille helpottamaan matkanteon vaikeutta.

 Se, oliko pyöräily naisille ”sopivaa” onkin sitten jo asia sinällään. Kätilöille, sairaanhoitajille yms. neutraalin ja tärkeän ammatin omaavalla naiselle pyörä tietysti suvaittiin paremmin kuin muille naisille, joiden sukupuolielin pelättiin menevän ”pilalle” satulan hankauksesta. Itsekin muistan takavuosina enoni (varsinainen koiranleuka) varoittavan naapurin isäntää, joka oli vastikään opettanut keski-ikäisen vaimonsa pyöräilemään: ”50 vuotta täyttäneelle naiselle ei saisi enää antaa polkupyörää käyttöönsä”.

 Paitsi polkupyöriä, myös autoja mainostettiin ahkerasti mm. 1920-luvulla. Esimerkiksi edellä mainitsemani vuoden 1929 Suomen kuvalehdessä mainostetaan Buick-merkkistä autoa ja myös nainen on kuvassa mukana, tosin seisomassa elegantisti auton ulkopuolella ja katsomassa eteerisesti kaukaisuuteen – menneisyyteensä? Buickin ohella myös Chrysler mainostaa ja kuvassa on kolme miestä nostamassa hattujaan ohi kiitävälle autolle. Naiset puuttuvat tyystin moottorivene- ja moottoripyörämainoksista kuten myös renkaita ja muuta teknologiaa esittelevistä jutuista, ja jos joissakin kuvissa ovat, niin erittäin epämääräisesti kuvattuna ja matkustajana. Vain yhdessä Nash-automainoksessa ko. lehdessä on nainen ratissa ja mies seisomassa ulkopuolella ja keskustelemassa naisen kanssa.

 Suomessa 1920 – 1930-luvuilla paitsi pyöräily myös autoilu naisen harrastuksena tai tarpeellisena välineenä esimerkiksi työmatkalla oli vielä perin ihmeellistä ja harvinaistakin. Jos polkupyörällä ajaminen oli naiselle sukupuolensa vuoksi ”epäsopivaa”, autoilu ja auton omistaminen oli sitä kaksin verroin enemmän. Ajokortin hankkiminen ja oma auto oli tavallaan myös sukupuolista valtaa ja vallan näyttämistä perinteisesti maskuliinisilla teknologianäyttämöillä. Maaseudun oloissa jo autokoulua käyvä nainen oli kummajainen ja myös salaisen kateuden kohde, joka mielestäni liittyi mainitsemaani valtaan, vapauteen ja riippumattomuuteen kenestäkään.

 Sukupuoli on tekemistä - kokemuksia automyyjistä ja muita ilmiöitä

Vähäpesola mainitsee tutkimuksensa teoreettisista viitekehyksistä ja miten pohjaa ajattelunsa Joan W. Scottin gender-historiaan, jossa sukupuolta pidetään sosiaalisesti rakennettuna kategoriana. Kysymys on myös vallasta ja juuri feministisen tutkimuksen tavoite onkin tehdä näkyväksi sukupuolinen ja hierarkkinen jakautuminen. Feministinen historioitsija Joan Scottin gender-teoria on mielenkiintoinen ja jota Vähäpesolan ohella myös Tiina Männistö käsittelee artikkelissaan Marginaalista kajahtaa. Scottin mukaan sukupuoli on monimutkaisesti läsnä kaikissa ihmistoiminnoissa ja mikä seikka sinällään tekee sukupuolten välisestä epätasa-arvosta pysyvän ongelman. Sukupuolta pitää kuitenkin tarkastella kulttuurisina ja yhteiskunnallisina rakennelmina ja tässä tullaan mielestäni ajatukseen sukupuolesta, joka ei ole pelkkä kuori. Laajalti näkyvyyttä feministisessä ajattelussa saanut ”butlerilaisuus” mielestäni merkitsee myös edellä mainitsemaani yhteiskunnallisia sukupuolisesti rakennettuja kategorioita: ”Sukupuoli ei ole olemista vaan tekemistä”. (Judith Butler)

 Scottin mielestä tasa-arvo on yhdistetty samankaltaisuuteen, joka nykyteknologiassa ei kuitenkaan mielestäni täysin toteudu. Naisten asiointi esimerkiksi autoliikkeissä on menneinä vuosikymmeninä ollut luku sinänsä, ja on sitä edelleen tänä päivänä. Omasta kokemuksestanikin voin mainita ko. paikoissa asioinnin, joka ei naisena ole mieltä ylentävää varsinkaan, jos asiakaspalvelijana sattuu olemaan keski-ikäinen tai sitä vanhempi mies. Nuoret miehet ovat jo omaksuneet naiset yhtä päteviksi auton ostajaksi kuin miehetkin ja ymmärtävät myös nykynaisten tietoisuuden alasta kuin alasta sukupuolesta riippumatta. Onneksi sentään viimevuotisen mediakohun ”audimiehiä” on todella harvassa.

 Olen pohtinut artikkelien pohjalta ja myös lähipiirini kokemuksien perusteella ikääntyvän naisen liikkumista erityisesti maaseudulla, jossa bussivuoroja lakkautetaan jatkuvasti ja naapurit, tuttavat ja ystävät omista lapsista puhumattakaan asuvat kaukana. Maaseudun hiljentyvissä kylissä asuu paljon yksinäisiä vanhenevia naisia, leskiä, joiden ei ole tullut hankituksia ajokorttia ”ajoissa” – nuorempana. Miehen kuoltua saattaa monilla naisilla olla hyväkuntoinen auto tallissa, mutta ei mahdollisuutta käyttää sitä, vaikka tahtoa ja terveyttä vielä olisi. Tästä syystä liikkuminen kodin ulkopuolella jää pakosta vähäiseksi ja sosiaalinen elämä kuihtuu kuihtumistaan. Lopulta naisen on pakko myydä paitsi auto, myös asunto ja muuttaa keskustan kerrostaloon – jossa kenties on entistäkin yksinäisempi, vieras ja kaiken uuden keskellä kuin eksynyt.

 Lopuksi

Wivi Lönn on edelleen otsikoissa. Aamulehdessä 17.3.2010 etusivulla kerrottiin patsashankkeesta, jonka toteuttaa yksityishenkilö yksityisellä rahalla ja patsaan sijoituspaikkana – ei Tampere – vaan yksityiskoti Jyväskylässä. Paloaseman varjot ovat siis todella pitkät, mutta se ei kuitenkaan hälvennä Wivi Lönnin historiallista ja tämän päivän merkitystä Tampereen kaupunkikuvassa ja alueen arkkitehtuurissa.

Olen usein pohtinut, miten helposti me profiloidumme tai miten helposti meitä naisia halutaan profiloida johonkin tiettyyn kategoriaan erityisesti sukupuolemme perusteella. Minun ymmärtääkseni pelkästään sukupuoli ei voi – eikä saa – määrittää paikkaamme yhteiskunnassa. Paikan ja tilan voi määrittää ainoastaan pätevyys: koulutus ja ammattitaito riippumatta siitä, käyttääkö ihminen hametta vai housuja. Vaikka siis vielä 100 vuotta sitten naiset liikkuivat hiljaisesti rakennuspiirustusten, suunnittelupöytien ja lujuuslaskelmien äärellä, tänään tilanne on kuitenkin jo huomattavasti parantunut. Enää ei ole ”tapaus” jos nainen ajaa ajokortin, kurkistaa auton konepellin alle tai jopa suunnittelee kokonaisen auton tai jopa autotehtaan.

 Muutama vuosikymmen sitten ajokortti oli siis naiselle osa vapautta ja on sitä edelleen myös naisen ikääntyessä. Auton omistaminen on iäkkäälle naiselle todella tärkeä tekijä elämänsä illassa. Se mahdollistaa asumisen omassa kodissa ja tutuissa maisemissa entistä pidempään ja entistä terveempänä – myös sosiaalisesti. Kauppareissujen, lääkäri- ja apteekkikäyntien lisäksi ikääntyvä nainen voi ajaa autollaan vaikka uimahalliin, tansseihin, teatteriin, näyttelyihin, elokuviin, kirjastoon tai vaikka vain kahville ”Stokkalle”.

 Vaikka totaaliseen tasa-arvoon on suomalaisessakin yhteiskunnassa vielä matkaa, haluan kuitenkin uskoa, että naiset ja miehet jonain päivänä ovat täydellisesti samanarvoisia kaikessa: opiskelu- ja työelämässä, perheessä jne. eli kaikilla elämän aloilla, eikä ammatti- tai muillakaan sektoreilla asetettaisi enää minkäänlaisia ehtoja sukupuoleen vedoten. Ehkä olen hieman utopisti, mutta elämä on kuitenkin ikuista liikettä – ja hyvä niin.

 

Kutsumuksesta kurimukseen

Raija Westergård (2010): Naisia modernin Suomen  aamunkoitossa 1900-luvun alussa

”Raitinväkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin”. Näin kirjoitti Eino Leino romaanissaan Jaana Rönty (1907) ja tulkitsi samalla sivistyneistön tuntoja 1900-luvun alun suomalaisesta ns. kansasta, joka aiemmin oli ollut nöyrä, hiljainen ja alistuvainen, mutta joka äkkiä oli muuttunut meluisaksi joukoksi, lakkoileviksi ja omia oikeuksiaan ajaviksi yksilöiksi. Lisäksi Leino kuvaa teoksessaan sivistyneistön syvää pettymystä kansaa kohtaan: miten se oli sivistymätöntä, röyhkeää ja likaista, miten pirtit likaisia ja savuisia ja miten kieli oli sekoittunutta ja turmeltunutta.1

 On selvää, että 1900-luvun alussa yhteiskunnallinen kuilu aatelisten, sivistyneistön ja työläisten kesken oli syvä ja ylittämätön, sillä tuolloin elettiin vielä vanhaa nelisäätyjärjestelmää. Sivistyneistö näki itsensä lukeutuvan maailmaan, josta katse työväestöön oli suuntautunut jyrkästi alaviistoon. Huomioitavaa on, että sivistyneistöön saati aatelistoon ei voinut siirtyä mistään muusta luokasta – siihen piti syntyä. Koulutus toki oli yksi väylä sosiaaliseen liikkuvuuteen, mutta vielä 1900-luvun alussa opinpolku oli varattu vain harvoille: suurimmaksi osaksi vain sivistyneistön pojille ja harvoille tytöille.

 Vaikka 1800- ja 1900-lukujen taitteessa naisten yhteiskunnallinen asema selkiytyi huomattavasti erityisesti erilaisten yhdistysten (Raittiusseurat ym.) myötävaikutuksella. Työväestön naiset tosin erkaantuivat 1900-luvun alkupuolella omiin ideologisiin työväenyhdistyksiinsä samoin kuin maaseudun torppari - ja palvelusväki omiinsa. Yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista Sandra Lehtinen (1873–1954) pestautui palvelijaksi jo 16-vuotiaana, jolloin hän myös heräsi poliittisesti ja koki epäkohdat konkreettisesti myös omassa elämässään.2 Sandra oli tyypillinen ”läpikulkuihminen”, palveli emäntäänsä läpikulkuammatissa kuten vuosisadan vaihteen kerran vuodessa paikkaa vaihtavat palvelijat, piiat ja rengit yleisesti tekivät. Pohdinkin, että oliko Sandra läpikulkuihminen myös myöhemmässä elämässään, kansanedustajana?

 Uskonto – naisten voimakkain alistaja kristinuskon aamuhämäristä alkaen – asetti omat ansansa 1900-luvun alun naisten poliittiselle liikehdinnälle. Uskonnon ja kutsumuksen suhdetta siveyteen ja politiikkaan tarkastelen tässä esseessä nojautuen pääosin kurssin tekstiaineistoon.

 Heränneitä ja turhautuneita

Suomalainen yhteiskunta 1900-luvun alussa jakaantui sivistyneistöksi ja ”kansaksi”, jotka olivat erilaisista (aatteellisista ja ideologisista) lähtökohdistaan huolimatta erittäin heterogeeninen joukko. Jossain mielessä kumpaakin ryhmää voisi luonnehtia ”läpikulkuihmisiksi”, sillä heidän kauttaan tulee näkyviin silloisen yhteiskunnan moninainen sosiaalinen liikahtamattomuus ja liikkuvuus – tosin vähäinen ja perin huomaamaton. Tämä näkemys sinällään tulee horjuttaneeksi monia aikaisempia tutkimuksia ja staattiseksi ymmärrettyä kansa-sivistyneistö-jakoa. Sivistyneistö nimittäin koostui 1900-luvun alussa vallanpitäjistä, jotka tietysti rakensivat omaa identiteettiään vallanalaisten varaan. Kuitenkin tämä asetelma äkkiä mureni vallanalaisten – kaupunkien työväestön, maaseututyöväen ja torppariston - alkaessa paitsi lakkoilemaan, myös vaatimaan enemmän päätösvaltaa ja areenoita sen toteuttamiseen. Sivistyneistönaiset olivat kuitenkin hereillä tässä muutoksen vedenjakajalla ja osa naisista lähti kansan pariin tekemään ”pelastustyötä” ja kuinka ollakaan: sosialismin aate veti puoleensa työväenluokan naisten ohella myös sivistyneistön valveutuneita tyttäriä.3

 Syntyperänsä ja myös koulutuksensa vuoksi sivistyneistöön lukeutui mm. yksi ensimmäisistä naiskansanedustajistamme, opettajatar ja sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen Hilja Pärssinen (1876–1935), jonka poliittisissa kannanotoissa, runoissa ja muissa kirjoituksissa näyttäytyy kertomus, mitä suomalaisuus merkitsi sivistyneistön ohella myös työväenluokan naisille. Samanlaista yhteiskuntakäsitystä luin kurssilukemistosta Sandra Lehtisen ja Mimmi Kanervon (1870–1922) elämäntarinoista. Molemmat olivat ensimmäisiä naiskansanedustajia Pärssisen ohella ja joiden elämäntarinoista kuvastuu myös kaksijakoisen kansalaisuuden ja hierarkkisen sisaruuden monenkirjavat näkökulmat. Päinvastoin kuin Hilja Pärssinen papin tyttärenä ja koulutettuna naisena lukeutui sivistyneistöön, Sandra Lehtinen ja Mimmi Kanervo eivät sitä missään suhteessa olleet. Kumpikin oli syntynyt maaseudun vähävaraisiin perheisiin, mutta olivat kuitenkin saaneet – varsinkin Sandra - ”uskonnollismielisen” kasvatuksen.4

 Hilja Pärssinen rakensi mittavan elämäntyönsä paitsi yhtenä näkyvimmistä ensimmäisistä kansanedustajista, myös naisten oikeuksien kiivaana puolestapuhujana, joka työ on ollut merkittävä tiennäyttäjä koko pohjoismaisessa demokratiassa. Voisi mainita, että hän tavallaan mursi sen snellmanilais-hegeliläisen hegemonian, joka oli peräisin 1800-luvulta ja jossa esimerkiksi perheen työnjako noudatti miehen yhteiskuntaan suuntautuvan toimijuuden dilemmaa.

 Hilja Pärssinen ei säästellyt sanojaan eduskunnan keskusteluissa, oli kysymys sitten työväen ongelmista, aviottomien äitien ja lasten oikeuksista tai äänioikeuskysymyksestä, joka – merkillistä sinänsä – jakoi naiskansanedustajien yhteisrintamaa merkittävästi juuri tässä kysymyksessä. Poliittinen suuntautuneisuus, porvaripuolueissa, näytti menevän edelle arvo-asteikossa, jossa naisten äänioikeudesta keskusteltiin: ”Heille onkin äänioikeuskysymys naisasia, jolla tahtovat saman luokan naisen tehdä täysin tasa-arvoiseksi saman luokan miehen rinnalla mutta meille se on työväenkysymys.”5 (Pärssinen, 1905).

 Sandra Lehtinen ja Mimmi Kanervo eivät jättäneet merkittäviä jälkiä eduskunnan aikakirjoihin, tosin Mimmi otti osaa useampaan keskusteluun esimerkiksi kehottamalla porvarispuolueen edustajia keskittymään oleelliseen: siveettömyyskeskustelujen sijasta puhumaan äideistä. Sandran ja Mimmin vaiteliaisuus eduskunnassa (Pärssiseen verrattuna) selittynee parlamentin luonteesta: kokeneiden valtiomiesten pitkistä ja uuvuttavista ”jaarituksista” lehtereille, milloin puhutaan ojista, milloin tietöistä ja toisinaan taas hirvien rauhoitusajoista.6 Varsin ymmärrettävää, että useimpien – varsinkin naisten - suurin aatteen palo vähitellen hiipui, ellei sammunut kokonaan.

 Kutsumus vai kurimus?

1900-luvun alun sukupuolijärjestelmä – työnjako, miesten työt, naisten työt, myös lasten työt – perustui siis vanhan sääty-yhteiskunnan sukupuoliperinteeseen, joka taas puolestaan perustui Vähä-katekismuksen oppeihin. Juuri tässä on mielestäni naissorron ”villakoiran ydin” eli kirkko oli (ja valitettavasti on sitä edelleen) paljon enemmän naisvastainen järjestelmä kuin miesvaltainen kansalaisuus on ollut ikinä. Kaksijakoisen kansakunnan ja naisemansipaation käsite antoi aseen naisen uudelleenmäärittelylle vetoamalla naisten erilaisuuteen miehiin verrattuna. Toinen kiinnostava aspekti oli vallan kolmijako, jossa naista hallittiin 1800-luvulla kolmelta suunnalta: hallitsija, papisto ja antiikista peräisin olevalla vajavuusteorialla, joka perustui käsitykseen, että nainen on vähempi kuin mies, siis eräänlainen vajavainen mies.7 Virkaanastumisesitelmässään 14.10.2005 Irma Sulkunen asettaa kuitenkin kyseenalaisiksi historian miehiset sankarihahmot ja miten myyttisten ainesten läpitunkema virallisena pidetty historiankirjoitus voi pahimmillaan olla. Sulkunen mainitsee myös, että totuudenvastaisen näkemyksen päämuotoilijana toimi itse J.V. Snellman, joka samalla kun nosti Lönnrotin ns. kansakunnan kaapin päälle, häivytti hiljaisten toimijoiden – esimerkiksi naisten - äänet kuulumattomiin yhteiskunnan varhaisessa rakennusprojektissa.

 Naisten toimijuudella ennen varsinaista poliittista heräämistä 1900-luvun alun Suomessa oli monta nimittäjää, joista voimakkain ja myös voimakkaammin naista alistava käsite oli kutsumus. Sairaanhoitajan ja opettajan työ olivat erityisesti tällainen kutsumustyö, kristillissosiaalinen työ, jota naisen tuli harjoittaa pyyteettömästi koko elinaikansa uhraten työnsä eteen perheensä, terveytensä, tulevaisuutensa. Pirjo Markkola mainitsee myös kristillissosiaalisen työn, joka tavallaan oli myös valtaa, hoivaavaa valtaa, jolla naiset osoittivat kristillisen kutsumuksensa ja lähimmäisenrakkautensa. Näin kaiketi monet naiset uskoivat käyttävänsä eräänlaista valtaa, vaikka itse asiassa olivat entistä sorretumpia: uskontoa ja naisen herkkäuskoisuutta näin ollen käytettiin aseena naista itseään vastaan eli sorto pukeutuikin nyt vain erilaiseen asuun, kutsumukseen.

 Paitsi että kirkko käytti naisten kutsumusta hyödykseen 1800-luvun lopulla, kristillisyyttä ja siveyttä kaikissa töissä ja toimissa korosti myös Hilda Käkikoski (1864–1912), opettaja, kirjailija ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja, ja Hilja Pärssisen ”taistelupari” mm. eduskunnan Turvakotikeskustelussa. Irma Sulkunen mainitsee teoksessaan Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita (1995) kutsumusten kamppailusta, joka oli ensimmäisille kansakoulunopettajille, kuten Mandi Granfelt (1850–1926) aikanaan oli, todella suuri kysymys. Ammatinvalinta oli ehdottomasti kutsumus, johon liittyi myös lupaus naimattomuudesta ja hengellisestä sitoutumisesta.8

 Turvakotikeskustelu tavallaan jakoi – kuten jo aiemmin mainitsin - eduskunnan ensimmäisten naiskansanedustajien näkemykset ja toi pintaan asetelman, jossa porvarillisten puolueiden naiset ja työväenliikkeen naisedustus jakaantui eri leireihin. Samankaltainen jako syntyi uskonto- ja siveellisyyskysymyksessä. Sivistyneistön naiset halusivat virittää keskustelua moraalireformista ja esimerkiksi kristillisen Valkonauhajärjestön maailmankuvassa vähäosaisten ja langenneiden ”auttaminen” oli perustettava kristillisen uskon – Jumalan, kodin ja isänmaan periaatteisiin.

 Irma Sulkunen pohtii useissakin kirjoituksissaan naisten uskonnollisuutta 1800–1900-lukujen vaihteessa ja pohtii myös kaksijakoisen kansalaisuuden, yhteiskunnallisen sisaruuden vallan ja vallattomuuden hierarkkisia näyttämöitä. Hierarkkinen sisaruus-käsite Sulkusen tekstissä käsittää uskonnollis-siveelliset yhdistykset ja niihin liittyminen jäseneksi oli suoraa jatkoa kodin perinnölle. Tällaisia yhdistyksiä olivat mm. filantrooppiset yhdistykset, koti, uskonto ja isänmaa-mentaliteetilla varustettuna, pyhä kolmiyhteys, moraalinen selkäranka eli naisten sitominen ko. yhteiskuntamuodon vastuullisiksi kantajiksi. Raittiusliikkeisiin järjestäytyneet naiset olivat mitä selkeimmin sidoksissa snellmanilais-hegeliläiseen ajatukseen ja elämisen arvoihin vielä 1800-luvun lopussa, kunnes uusi vuosisata toi tullessaan myös uudet poliittiset tuulet. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Rouvasväenyhdistykset, joita oli esimerkiksi Tampereella ja joiden toiminta-ajatuksena oli ylhäältä alaspäin suuntautunut työväen naisten ”valistus ja sivistys”. Yhteiskunnallinen äitiys Sulkusen mukaan on raittiin ja ahkeran miehen vastapooli, joka synnyttää lasten lisäksi uuden demokraattisen yhteiskunnan. Yhteiskunnallinen äitiys ilmeni ymmärrykseni mukaan erityisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen: kun miehet olivat rintamalla tehneet velvollisuutensa isänmaan puolesta, naisen velvollisuus oli puolestaan synnyttää usein, synnyttää synnyttämästä päästyään eli nainen oli tavallaan ”synnytysalusta”, osa kiihkonationalismia, ruumiinsa kautta osa isänmaallista maanpuolustustyötä.

 Lopuksi

Sivistyneistö 1900-luvun alussa näki tarpeelliseksi määritellä ns. kansan, rahvaan uudelleen. Enää ei riittänyt, että katsoi ns. kansaa ylhäältäpäin, kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, sillä näkökulma oli äkkiä oleellisesti problematisoitunut. ”Niin sanottu” oli äkkiä ongelma, joka oli samalla myös sivistyneistön ongelma. Ei riittänyt, että työväki ja torpparit vaativat oikeuksia omista lähtökohdistaan, luokkarauha oli murtumassa ja kaiken lisäksi jopa naiset vaativat kovaäänisesti äänioikeutta. Rahvas, niin sanottu, rihkamakansa ja läpikulkuihmiset eivät enää suostuneet sivistäjien objektiksi, saarijärvenpaavoiksi, avosylin ottamaan vastaan parempiosaisten kädenpuristuksen. Tämäkö oli yllätys ja pettymys?

 1900-luvun alku merkitsi siis muutosta jokaiselle. Sivistyneistön ”pettymys” niin sanottuun kansaan oli mielestäni jopa surkuhupaisaa. Kuka oikeastaan pettyi ja mihin? Minä väittäisin, että sivistyneistön suurin pettymys kohdistui heihin itseensä, omaan kulttuuriinsa – ja nuorsuomalaiseen identiteettiin. Nuorsuomalaisilla nimittäin oli yhä enenevässä määrin syytä epäillä asemaansa esimerkiksi suurlakon aikana ja sen jälkeen. Työväestö nousi mm. lakkojen ansiosta yhä enemmän esiin ja eduskuntavaaleissa 1907 nuorsuomalaisten alamäki oli tosiasia, suorastaan katastrofi. He olivat suuressa voimantunnossaan laskeneet väärin.9 Jos sivistyneistön pettymystä erittelee vielä tarkemmin, pohdin, oliko kaikista suurin sivistyneistön pettymys kulminoitunut itse Eino Leinoon? Hän lienee ollut pettyneistä pettynein paitsi omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, myös kansankunnan murroskauteen, jotka tapahtumat sattumalta osuivat samaan ajankohtaan. Näin Leinon kynä oli samalla ase kohti niin sanottua: kansaa, rahvasta – ja myös itseään.

 Hilja Pärssisen puheenvuoroissa tuli ilmi 1900-luvun alun maaseudun nuorten naisten turvattomuus, tietämättömyys ja alttiutensa myös seksuaaliselle hyväksikäytölle. On selvää, että Hilja Pärssisen aloite turvakodista sai vastatuulta osakseen, sillä tuon ajan siveellisyys/siveettömyys-käsitteet ja käsitykset olivat erittäin jyrkät. Tämä jyrkkyys oli minusta räikeimmin havaittavissa Hilda Käkikosken kommenteissa, joista tietynlaisen närkästyksen ohella kuvastui yhteiskunnallisen äitiyden siveellisyysperiaatteet samoin kuin hierarkkisen sisaruuden teema. Merkillistä - mutta ei yllättävää – keskustelussa oli, miten aviottoman lapsen synnyttänyt äiti oli "langennut", "löyhätapainen", "siveetön". Mies ei sitä ollut, vaikka osasyyllinen äidin ahdinkoon olikin. Todennäköisesti keskustelu turvakodista oli varsin kireää, koska myös Pärssinen itse (Käkikosken mukaan) oli itse "löyhä" vaatiessaan äideille ja lapsille turvakotia.10

 Ensimmäiset naiskansanedustajamme eivät siis olleet yksimielisiä naisia koskevissa poliittisissa keskusteluissa ja – päätöksissä. Oikeastaan en ihmettele eriävää moniäänisyyttä, sillä naisia oli eduskunnassa edustettuina piioista aatelisneitoihin. Mielestäni on aivan selviö, että myös tuolloin (kuten nykyään) tiukan paikan tullen puolue, aate ja ideologia asetettiin etusijalle ennen naisten tärkeiksi katsomia asioita, esimerkiksi äänioikeuskysymykseen ja naisten turvakotiin liittyvissä keskusteluissa. Näkemykseni on, että naisten tasa-arvo olisi edennyt jo ajat sitten aivan toisiin mittasuhteisiin, jos naiset olisivat pitäneet eduskunnassa yhtä: olisivat asettuneet kaiken uhalla yhteisrintamaksi ja pysyttäytyneet siinä kaikki nämä vuodet jo 1900-luvun alusta lähtien: ”Me tarvitsisimme suojeluslakeja, etteivät kapitalistit jatkaisi armotonta riistämistään. Sama palkka naisilla kuin miehillä johtaisi meitä parempaan taloudelliseen riippumattomuuteen”11 (Pärssinen, 1903)

 

Minuuden riistäjät

Raija Westergård (2012): Minuuden riistäjät

 ”Tehtävämme on tutkia yhteiskuntaa. Jos minulta kysyttäisiin miksi ja mitä tarkoitusta varten, vastaisin: koska yhteiskunta on” (Goffman 1983, 16 – 17).

 Erwing Goffman (1922–1982), joka on interaktionistisen koulukunnan ehkä tunnetuin sosiologi ja joka tunnetaan erityisesti dramaturgisen lähestymistavan kehittäjänä, poikkeavuuden ja normaaliuden sekä vuorovaikutuksen tutkijana, jakaa totaaliset laitokset viiteen ryhmään. 1.) Laitokset, joissa säilytetään ihmisiä, jotka ovat kyvyttömiä huolehtimaan itsestään ja ovat vaarattomia yhteiskunnalle. Tällaisia laitoksia ovat esimerkiksi vanhainkodit, orpokodit ja köyhäinkodit. 2.) Laitokset, joissa säilytetään ihmisiä, jotka ovat kyvyttömiä kuten edellä, ja ovat lisäksi tahdosta riippumattomista syistä ympäristölleen vaarallisia. Näitä laitoksia ovat esimerkiksi tuberkuloosiparantolat ja mielisairaalat. 3.) Laitokset, joihin eristetään henkilöitä joiden katsotaan tahallisesti vaarantavan yhteiskuntaa eli vankilat, kuritushuoneet ja keskitysleirit. 4.) Laitokset, jotka on perustettu tehokasta koulutusta varten eli kasarmit, sisäoppilaitokset, työleirit, laivat sekä eristetyt yhteisöt siirtomaissa sekä suuret kartanot palvelijoiden kannalta katsottuna. 5.) Laitokset, jotka ovat rakennettu maailmasta eristymistä varten eli luostarit ja muut uskonnolliset koulutuskeskukset (Goffman 1969, 6, Rantalaiho 2010).

 Totaalisten laitosten ryhmittely avaa lukijalle suuntaviivat, millaista laitoksista on kysymys ja mitä Goffman tarkoittaa kirjoittaessaan laitosten totalitarismista. Tässä tutkimuksessani keskityn kahteen Goffmanin määrittelemään totaaliseen laitokseen eli vanhainkotiin ja jonkun verran mielisairaalaan. Goffmanin mukaan keskeinen piirre kaikilla totaalisilla laitoksilla on se, että byrokraattinen organisaatio (laitoksen henkilökunta) joutuu käsittelemään monia inhimillisiä tarpeita ja tuon sosiaalisen käsittelyn päämetodi ei ole (Goffmanin mukaan) hoiva vaan silmälläpito. On valvottava tarkasti, että jokainen tekee tarkasti sen mihin hänet on käsketty (Goffman 1969, 8). Kontrolli siis kohdistuu sekä valvottaviin ja valvojiin eli henkilökuntaan, hoitajat toinen toisiinsa.

 Totaalinen laitos on sosiaalinen sekamuoto, osaksi asuinpaikka, koti ja osaksi muodollinen organisaatio. Goffmanin mukaan meidän yhteiskunnassamme ne ovat tavallaan koeviljelytiloja, jossa pyritään muuttamaan henkilö toiseksi. Kukin laitos kokeilee mitä ihmisen minuudelle voi tehdä (Goffman 1969, 12). Goffman nimeää laitoksissa asuvat ihmiset asukeiksi ja kirjoittaa asukin erilaisista rooleista laitoksen ulkopuolella ja tuon roolin riisumisesta sisällä heti laitokseen kirjautumisen hetkellä. Liisa Rantalaihon mukaan Goffman ei juuri käytä teatterianalogiastaan huolimatta roolin käsitettä vaan että ihmiset esittävät (Rantalaiho 2010). Goffman käyttää lisäksi ilmaisua ”kansalaiskuolema” ja ”minuuden riistäminen”, joilla tarkoittaa asukin tunnetilaa siitä, kun kaikki entisen maailmansa roolit ovat häneltä riisuttu. Goffman analysoi terävästi myös laitoksen sisäänkirjoitusmenoja: asukin elämäkerran kirjaus, valokuvaaminen, punnitus, sormenjälkien talletus, numeron ilmoittaminen, ruumiintarkastus, henkilökohtaisen omaisuuden luettelointi varastointia varten, riisuminen, kylvettäminen, desinfioiminen, tukan leikkaus, laitosvaatetuksen jako, sääntöihin perehdyttäminen ja asuinsijan näyttäminen (Goffman 1969, 15).

 Leena Eräsaari on tutkinut julkisten laitosten (lähinnä työvoimatoimiston ja sosiaalitoimiston) totalitarismia väitöskirjassaan Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä (1995) ja toteaa miten byrokratiat ovat verrattavissa näytelmään kuten muutkin ihmisten väliset toiminnot. Eräsaari viittaa Goffmaniin, joka niin ikään käyttää näyttämömetaforaa jäsentääkseen totaalisten laitosten sisäistä dynamiikkaa. Roolimallit tulevat esiin esimerkiksi toimistojen odotushuoneissa, jossa asiakkailla on valmiiksi opittuja roolimalleja: tavallisesti uusia asiakas ei istu muiden odottajien viereen vaan asettuu kauemmaksi, mahdollisen keskusteluyhteyden tavoittamattomiin. Goffman kutsuu tätä kohteettomaksi vuorovaikutukseksi (Eräsaari 1995, 183).

 Leena Eräsaari kirjoittaa myös reviirikäyttäytymisestä eli julkisten organisaatioiden sisäisestä vuorovaikutuksesta. Eräsaari nimeää territoriaalisuudeksi organisaatioiden käytännön, jossa asiakkailla ja työntekijöillä on ”sopivia” alueita, jonne ei ”sopimaton” voi mennä saati oleskella. Territoriaalisuudessa kysymys on siis alueesta, jotka asiakkailla ja työntekijöillä on käytössään organisaation sisällä (Eräsaari 1995, 159). Esimerkiksi hoivalaitoksen asukkailla reviirin raja on yleensä laitoksen ulko-ovi tai piha-alue, johon asukas lasketaan yleensä kuntoisuuden mukaan.

 Totaalinen instituutio näyttää puolensa myös henkilökunnalle, joka tekee organisaatiossa jokapäiväistä työtä asukkien parhaaksi. Henkilökunta tekee ihmistyötä, työtä, jossa ihmiset (asukit) ovat raaka-ainetta, jota käsitellään, varastoidaan ja yritetään muokata instituution sopivaksi, mielellään hiljaiseksi, mutta kuitenkin omin jaloin liikkuvaksi. Totaalisen instituution organisaatio toimii periaatteella, jossa henkilökunnalla on hierarkkinen eli pystysuora valtaekonomia. Alimpana hierarkian portailla ovat henkilökunnasta ne, jotka ovat asukkaan lähellä eli hoitavat kontaktia asukkaaseen. Ylimpänä hierarkiassa ovat taas he, jotka hoitavat kontaktia ulkomaailmaan. Totaalisten laitoksen toimintaperiaatteen kannalta on tärkeää, että ulospäin suuntautuvat suhteet ovat yhden henkilön tuottamaa puhetta ja organisaatiolle on hyväksi esittää ulospäin legitiimit ja yleisesti hyväksyttävät tarkoitusperät (Rantalaiho 2010, 100).

 Seremoniat, joita laitoksissa usein esitetään, herättävät aina jonkin verran sosiaalisia diskursioita, jopa kuohuntaa. Yleensä kaikki henkilöt laitoksen sisällä arvosta ja hierarkisesta sijoittumisestaan huolimatta ovat mukana näissä seremonioissa. Goffmanin mukaan asukit omaksuvat yleensä näissä seremonioissa (teatteriesitykset, konsertit, tanssit, hartaustilaisuudet) roolin, jossa on mukana hitunen kapinaa. Alistettu pääsee jossain määrin rienaamaan ylempänä olevaa. Goffmanin mukaan totaalinen ja kollektiivinen laitos tarvitsee ”hurskastelevia ja onttoja” seremonioita siksi, että laitos on vähemmän kuin yhteisö (Goffman 1969, 86). Rantalaihon mukaan laitosten seremonioissa toteutuu vastakkainasetteluja, sosiaalista eriytymistä ja moraalista työnjakoa henkilökunnan ja asukkaiden kesken niin, että joskus asukkaiden johtohahmo on käytännössä isompi ”johtaja” kuin henkilökunnan pohjimmainen. Vastakkaisuutta ilmenee myös silloin, kun asukkaat huomaavat jonkun toisen asukkaan muistuttavan tavallista ihmistä ( Rantalaiho 2010, 100).