Kuukauden novelli

 

Tässä kohtaa julkaisen novelleja aiemmin julkaistuista kokoelmistani, vielä julkaisemattomista arkistoista sekä mahdollisesti myös jotain uutta tuotantoa. Julkaisen novellit noin kerran kuukaudessa. 

 

Raija Westergård: Kasvottomien naisten armeija. Tuntemattomuus univormussa 

(Pöytälaatikkokokoelma eli aiemmin julkaisematon novelli 2000-luvun alupuolelta)  

 

Pakko käydä taas kaupassa. Kaarran autorämälläni taajamamme suurimman ja monipuolisimman kaupan parkkipaikalle, joka lähes aina on täynnä autoja: uusia, kiiltäviä ja kauniita. Enimmäkseen. Harvat ajavat nykyisin yli kymmenen vuotta vanhoilla autoilla, huomaan pohtivani samalla, kun nousen autostani ja kurotan takapenkiltä kirpparilta aikoinaan ostamaani punaista ostoskassia. Hyvä ostos parilla eurolla, huomaan aina iloita latoessani maitopurkkeja riviin kassin pohjalle. No, nykyään tosin ruokaostokseni ovat aika pieniä, mutta vielä muutama vuosi sitten maitoa meni litra ellei kahta per päivä. Silloin tarvittiin kestävää kassia, syvää kukkaroa ja pitkämielisyyttä ja harkintaa monessa suhteessa kaupan hyllyjen väliköissä risteillessä.

Hedelmäosastolla huomaan äkkiä tuttuja. Lempin poika ja vaimo valitsevat huolella mandariineja pussiin ja eivät näytä huomaavan minua banaanikeon takaa. Banaanit ovat ladottu kauniisti siistiin ja virtaviivaiseen pyramiidiin. Ei ruskeita täpliä yhdessäkään ja juuri sellaisia minä haluaisin: makeita, kypsiä ja mehukkaita, etelän tummien öiden makuisia, kaukaisen saaren pasaatituulien tuoksuisia antimia, jotka pohjoisen talvessa antavat iloa ja valoa.

- Liian vihreitä nää bantsut, sanon Lempin pojalle ja nyökkään samalla vaimolle tervehdyksen tuttavallisesti ja iloisesti. Kuinkas muuten? Luulen olevani ystävällinen ja fiksu, mutta ällistyksekseni kohtaan molempien oudon ja viivyttelevän katseen kasvoillani. Vaimo tosin mutisee jotain myöntävää...

- Niin, vihreät on kyllä hieman karvaita suuhun, hän sanoo ja katselee edelleen minua epäilevästi. Siirtelen päällimmäisiä banaaneita ja yritän löytää pyramidin pohjalta mieleisiäni. Eipä näytä löytyvän. Pakko ottaa noita vähemmän vihreitä. Sujautan banaanit pussiin ja heitän vaakaan.

- Ilma on huonontunut aamusta, huomautan vielä ja tökkään hintalapun pussin päälle.

- Niin...

Molemmat tuijottavat minua edelleen epäluuloisesti. Merkillistä. Juurihan pari tuntia sitten tapasimme Lempin huoneessa. Juttelimme hoivakodin päiväohjelmasta ja muutenkin rupattelimme niitä näitä samalla, kun vein juotavaa Lempin mukiin.

Äkkiä tajuan. Oivallus iskee tajuntaani äkkiarvaamatta kuin ukkonen keskellä kirkasta kesäpäivää. He eivät tunnista minua. Ilman työpukuani, arkipäivän univormuani, jonka vuoksi sadat ja tuhannet kaltaiseni hoitotyötä tekevät naiset ovat vain harmaata, kasvotonta, tuntematonta massaa, aikamme tuntemattomia sotilaita aseenaan lempeät ja hoitavat kädet. Olemmeko siis nykypäivän naisarmeija? Olemmeko yhtä sitkeitä, pitkäjännitteisiä ja yhtä näkymättömiä? Ja katoammeko lopulta historian hämäriin jättämättä taaksemme yhtäkään jälkeä?  

Katsahdan nopeasti pariskuntaan. Olen varmasti todella omituinen näky omituisissa ajatuksissa kaupan banaanikeon äärellä.  Kaiketi myös näytän erilaiselta ilman työpukuani nyt farkuissani ja punaisessa takissani, mutta…

Minua naurattaa äkkinäinen oivallukseni ja ajatukseni ja kun pariskunta huomaa hymyni he kääntyvät nopeasti tarkastelemaan viereisen hyllyn tuotteita muka välinpitämättömästi, mutta yhä tarkkaillen minua syrjäkarein.  Tuntematon naisihminen kaupassa, joka vielä kehtaa puhua vieraille ihmisille? Eihän tällä paikkakunnalla ole tapana puhua vieraille. Se on ennen kuulumatonta ja sopimatonta myös. Se on varmaan hullu. Sen täytyy olla, Lempin poika ja vaimo kenties nyt ajattelevat minusta. Varmasti avohoidossa ja päästetty kauppaan asioille läheisestä mielenterveyspotilaille tarkoitetusta ryhmäkodista.  

Hymyilen edelleen. Eivätkö he todella tunnista minua samaksi ihmiseksi, joka vasta äsken... Muutummeko me hoitajat niin paljon erinäköiseksi riisuessamme työvaatteet ja pukeutuessamme omiin siviilivaatteisiimme pohjakerroksen hämäryydessä? Muuttuuko kenties kokonainen identiteettimme ulkoisen olemuksemme mukana? Kammatessa hiuksemme työpäivän jälkeen, suihkiessa hajuvettä vastapainoksi laitoksen voimakkaalle ominaistuoksulle tai levittäessämme huuliin Max Faktorin huulikiiltoa?

Siis nämä ihmiset - omaiset, tuttavat, lähisukulaiset - tunnistavat meidät hoitajat vain laitoksen sisällä ja laitoksen työpuvussa: valkoisessa, vaaleanpunaisessa, vaaleansinisessä, vihreässä, raidallisessa, ruudullisessa, pilkullisessa, hameessa, housuissa, sortesissa, t-paidassa, paitapuserossa... Asussa, jonka rintataskussa on nimineula. Hoitaja se ja se. Tai hoitoapulainen se ja se. Laitosapulainen se ja se. Siivooja, kylvettäjä, keittiöapulainen, hätäisesti aamulla puoli kuudelta herätetty sijainen, aina ja kaikkialle käsketty opiskelija, huonosti suomea puhuva filippiiniläinen maahanmuuttaja tai siviilipalvelustaan suorittava pitkähiuksinen aseistakieltäytyjä. Se ja se. Se ja se.

Vai onko niin, että he eivät halua tunnistaa äidin, isän, vaimon, miehen, ukin, vaarin, sedän tai tädin hoitajaa? Onko kiusallista kohdata äkkiarvaamatta kaupan hedelmätiskillä ihminen, joka elää arkipäivää heidän oman vanhuksensa rinnalla? Toivottaa vanhukselle aamuisin hyvät huomenet ja iltaisin hyvät yöt. Tavallinen ihminen, joka pesee, syöttää, pukee, riisuu, hoitaa haavat ja voitelee jalat? Tekee sen, jota omainen ei pysty, jaksa, ehdi tai ei halua. Tekee sen mitä ihmisen täytyy...

Monenlaisten ajatusten pyöriessä päässäni päätän kuitenkin esitellä itseni näille ihmisille. Jotta he eivät vielä kirjoittaisi minulle hullun papereita tai välttyisin vielä tämän kerran kylähullun virasta. Toisaalta, erilaisuus on kuitenkin ilmiö sinällään...

Lähestyn pariskuntaa uudelleen ja väläytän jälleen iloisen hymyni, joka edelleen tuottaa hämmennystä. Taas tuo nainen tuossa. Mitä muutkin kaupan asiakkaat miettivät. Omituinen.

- Ette tainnut tunnistaa mua. Olen se äskeinen hoitsu Lempin luona...

- Ai niinpäs oletkin, rouva henkäisee selvästi helpottuneena, mutta ehkä aavistuksen kiusalliseen sävyyn. Ei se olekaan hullu. Se onkin vain hoitaja sieltä... Siis hoitaja vain.

- Anteeksi, kun en heti huomannut. Olette kaikki niin erinäköisiä siviilissä...

- Niinpä niin, sanon ja suuntaan kärryineni leipätiskille. En viitsi enää viipyä pariskunnan seurassa, vaikka he ilmeisesti nyt haluaisivatkin jutella. En jaksa juuri nyt jutella. Mistään. Tunnen selässäni heidän katseensa ja jopa aavistelen heidän ajatuksensa kiirehtiessäni kohti kassaa. Se taitaa sittenkin olla jotenkin outo. Ei viitsi edes jutella. Ja olisimme vain kysyneet, että kuka se äidin kaveri siellä laitoksessa on? Juuri hän, joka aina pitää mölyä ja häiritsee toisia?

Täytyy valittaa johtajalle ja kertoa, miten hoitajat käyttäytyvät kaupassa huonosti…

 

 

Raija Westergård: Poika ja pyörä (novelli teoksesta Jälkeen kahdeksantoista vuodelta 2005)                                                                

Hän saapuu ovesta samalla hetkellä kun saan tarjoilijalta tilaamani salaattiannoksen ja mustan kahvin. Silmäni liimaantuvat pojan pitkiin farkkujalkoihin, kireään takamukseen ja nahkatakkiin, jonka selässä kotka levittää siipiään niittien ja metallikoristeiden seassa.

Pojan pitkät hiukset ovat sidottu niskasta ja violetinväriset latvahiukset laskeutuvat puoliselkään hyväilemään kotkaa ja sen avonaisia siipiä. Poika istahtaa tarjottimineen viereiseen pöytään, hakee hyllystä Hesarin, avaa takkinsa vetoketjun ja heilauttaa sen yhdellä nopealla liikkeellä tuolin selkämykselle. Hihaton valkoinen t-paita myötäilee voimakkaita käsivarsia, joita peittää aavistuksenomainen vaaleahko karvoitus.  Poika ei näyttä huomaavan tuijotustani, vaan haukkailee juustosämpylästään suuria paloja hyvällä ruokahalulla, silmäillen samalla sanomalehteä käännellen sivuja määrätietoisen oloisesti.

Tummat silmät vaikuttavat hieman meikatuilta ja ihon rusketus on liiankin voimakas ollakseen aito. Nenän pielessä kiiltelee koru, samoin kulmakarvan ulkosyrjässä ja korvalehdessä, kaulassa riippuu suuri risti, hopeinen ja tummunut. Sitten poika kääräisee Hesarin kokoon, vetää nahkatakin ylleen ja kävelee reippain nuoren miehen askelin ulos ovesta. Lähtiessään hän ei luo minuun silmäystäkään ja hetken kuluttua kuulen, kun jossain lähellä moottoripyörä käynnistyy. Mutta miksi poika kantoi kaulassaan juuri ristiä?

 Äkkiä muistin hänet - erään pojan kolmenkymmenen vuoden takaa. Hänkin kantoi kaulassaan suurta, tummunutta ja ajan patinoimaa hopeista ristiä. Kaunis, tummahiuksinen 17-vuotias nuorimies, joka hymyili välkkyvin hampain ja ilo sai hymykuopat elämään nuorilla poskilla. Mikael sai vanhemmiltaan synttärilahjaksi pyörän, 350 kuutioisen Kawasakin, punaisen, kiiltävän ja kauniin. Sen kromatut osat hän aina kiillotti strasselilla, vahasi ja öljysi ja piti pyörää kuin keväistä kukkaa kämmenellä.

Niin - keväistä, sillä sitä 1973-vuoden kesää Mikael ei enää nähnyt. Hän ajoi aavistuksen liian kovaa erääseen kaarteeseen, soratie vei pyörän suoraan vastaantulevan rekan eteen ja Mikael lensi 20 metriä paiskautuen suuriin kivilohkareisiin tien ulkokaarteessa. Hän ei palannut tajuihinsa, vaan kuoli sairaalassa kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen.

Hautajaisissa satoi kaatamalla. Mustat sateenvarjot liikkuivat hautausmaalla kuin sadekesän tummuneet tatit niityn laidalla. Kukat peittivät kummun, jota sade nyt piiskasi taukoamatta. Toukokuun lopun aurinko oli poissa, kuten Mikaelin nuori ilo, nauru ja hymykuopat. Havahdun mietteistäni kun joku koskettaa käsivarttani. Kosketus on samalla hellä ja vaativa - tuttu. Katsahdan ylöspäin ja violettihiuksinen poika katsoo kysyvästi minuun tummilla vakavilla silmillä:  – Tuu sitten.

Poika lähtee harppomaan ulos kahvilasta. Hän ei katso taakseen seuraanko, vaan nousee heti vaivattoman tuntuisesti moottoripyöränsä satulaan. Pyörä on kirkkaan punainen ja kiiltävä 350-kuutioinen Kawa.

Hämmästyneenä seuraan poikaa ulos ja kuin näkymättömän langan vetämänä istahdan pojan taakse Kawan istuimelle. Huomaan ajattelevani kapeaa hamettani ja korkokenkiä, mutta äkkiä jalassani ovat jälleen kuluneet farkut, suurisolkinen nahkavyö, musta t-paita ja nahkatakki täynnä niittejä. Hiukseni ulottuvat taas lähes vyötärölle ja hennanpunainen väri hehkuu kilpaa auringon kanssa.

Moottori ulvahtelee kuin nuori uroskarhu keväisessä metsässä herättyään pitkiltä talviunilta.  Poika ohjaa pyörän ulos kahvilan pihasta tielle ja lähtee kaasutellen kohti uutta moottoritietä. Violetit hiukset lentävät ilmavirrassa kasvoilleni, hyväilevät jokaista millimetriä ja jokaista sykkivää solua poskilla ja huulilla. Tunnen tutun tuoksun, jonkin kauan sitten tavoitetun ja kadotetun - siinä on sekoitus nuoruutta, kesää ja menneen maailman muistoja.

Äkkiä tutut maisemat levittäytyvät ympärillä. Metsät ja niityt kukkivat ja nuori koivumetsä on taas täynnä valkovuokkoja. Toukokuu tuoksuu vastaäestettyjen peltojen tummuudessa, jossa lokkien armeija väijyy matoja ja muita toukkia.

 Käännymme soratielle - hiljaiselle ja mutkaiselle pikkutielle. Tien keskellä kasvaa ruoho ja epätasainen karkea sora pyörii renkaiden alla. Poika hiljentää ja pysähtyy. Huomaan vasemmalla suuret, terävät kivilohkareet, jotka työntyvät heinikosta kuin vuorenhuiput autiomaassa. Kauempana tumma metsikkö seisoo hievahtamatta, tuuli on seisahtunut, samoin aika. Hiljaisuus on äkkiä selittämätön ja metsämaisema kuin suuri äärettömyys vailla elämää sykkiviä ääniä ja tuoksuja. Hengitystäni salpaa, aavistan hetkessä jotain suurta, käsittämätöntä, pelottavaa. Aika on ikään kuin poissa, väistynyt sivuun, jos sitä on koskaan ollutkaan - on vain tämä hetki ja sen aineettomuus ja hiljaisuus.

Äkkiä pieni metsäkauris loikkaa erään lohkareen takaa esiin, katsoo poikaa, minua ja pyörää hievahtamatta suurilla tummilla silmillään. Poika nousee pyörän selästä ja lähtee kohti metsäkaurista. Kauris näyttää odottavan pojan lähestymistä levollisena ja tyynenä.

Poika silittää hellästi kauriin otsaa ja kaulaa eläimen kurottaessa nuolemaan nuoria lävistyksin koristeltuja kasvoja. Seuraan kohtaamista hämmästyneenä ja kun poika kääntyy minua kohti, hätkähdän tuttua – liian tuttua hymyä ja liikkuvia hymykuoppia.

– Mikael, henkäisen typertyneenä.

Poika tulee nopeasti takaisin sanomatta mitään, laittaa kypärän päähänsä, käynnistää pyörän ja lisää kaasua. Nytkähdämme liikkeelle, asfalttitielle ja kohta takaisin kahvilan pihaan. Hän ei käänny, kun heilautan itseni tottuneesti istuimelta ja korjaan tuulessa sekoittuneita punaisia hiuksiani. Mutta – kahvilan ikkunasta heijastuva kuvajaiseni näyttääkin jotain aivan muuta. Hiukseni eivät ole enää punaiset ja pitkät, nahkatakkikin niitteineen on hävinnyt, samoin reisiä myötäilevät farkut. Olen äkkiä taas oma väritön itseni, yli 50-kymppinen nainen, ohimoilla jo aavistus ikuisuutta. Käännähdän katsomaan poikaa, mutta hänkin on poissa, samoin punainen moottoripyörä.

Sekavin ajatuksin etsin pysäköintipaikalta autoni. Tie avautuu taas edessäni uutena ja kiiltävänä, jota äkkiä alkanut hiljainen toukokuun sade kastelee. Moottoripyöriä ajaa ohitseni jatkuvana nauhana ja mielelläni annan heille tietä, annan tietä nuoruudelle ja vapaudelle, menneisyydelleni. Yksi motoristi ajaa aivan vierelläni. Vilkaisen häntä nopeasti ja - violettihiuksinen poika hymyilee iloisesti kypäränsä takaa. Poika viittoilee minut ohittamaan. Epäröin, en koskaan ohita ketään paitsi korkeintaan traktorin tai mopon. Mutta poika viittoilee edelleen kiivaasti ja vilkaisee odottavasti olkansa yli. Kun tie edessä näyttää suoralta ja vastaantulevia ei näy, painan kaasua ja vaihdan kaistaa.

Rekka lähestyy suoraan edessäni. Huomaan sen aavistuksen liian myöhään.

 

 

Raija Westergård: Hautapaasien saaristo. Pöytälaatikkokokoelma

(poisleikattu luku teoksesta Maria, naissotilaan tarina v. 2007)

 

Työnnän Mariaa pyörätuolissa. On toukokuun alku ja kohta äitienpäivä käsillä. Aurinko paistaa ja lämmittää mukavasti talven kalvenneita kasvoja. Ajatukseni pyörivät kotiasioissa, vaikka yritän pitää ne kaikin voimin poissa häiritsemästä työtäni. Sovellan itselleni jo Napoleonin aikoinaan käyttämää ajankäyttötekniikkaa eli kuvittelen pääni sisälle laatikoston: yhdessä laatikossa työasiat, toisessa laatikossa vapaa-aika ja harrastukset, kolmannessa perhe ja yksityiselämä ja niin edelleen. En koskaan sekoita laatikoiden sisältöä keskenään, en myöskään koskaan avaa kahta laatikkoa samanaikaisesti. Näin elämäni pysyy järjestyksessä ja voin jakaa aikani oikein. Mutta saanko silti viisaan sydämen, kuten iso kirja sanoo? Tuskin sentään?

Miten ihmeessä menin antamaan sen kissan Maaritille? Vaikka ylimääräinen vaivahan se kissa oli, tappeli raivokkaasti vanhemman kissan kanssa ja naukui punainen kieli lepattaen vaatien milloin ulos, milloin sisään ja milloin ruokaa. Mutta silti? Piti toki arvata, että se karkaa heti uudesta kodista, kun saa kunnon tilaisuuden. Ja metsä on sielläpäin suuri ja tuntematon, vaaroja täynnä ja pienriistaa metsästäviä kettuja pullollaan. En hennoisi antaa sitä kissaparkaa ketun suupalaksi sentään. Rotukissan sekoitus, vaikka vaivalloinen onkin. Minun täytyy taas tänään mennä etsimään sitä...

– Miksi oot niin hiljaa? Maria kysyy äkkiä ja korjaa leuan alta kiinni olevaa huiviaan. Huivi pitää tietenkin olla, vaikka kohta on täysi kesä ja leudot tuulet puhaltavat ennustaen kai kohta alkavia poutasäitä..

– Se varjoo sen mitä lämmittääkin, Maria aina muistaa sanoa sitoessaan huivia tiukempaan leuan alle. Niinhän se tietenkin taitaa olla.

– No, enhän minä... Kissaa vaan suren.

– Mitä kissasta? Sekös sinun kielesi vei?

– Se karkasi. Siis se kissa. Vaikka eihän se enää minun kissani ollut kun kerran sen pois annoin...

– Kyllä se varmaan tulee takasin sun luokse, Maria sanoo rauhallisesti ja tähyää kohti kylän hautausmaata.

– Erinomaisesti ovat järjestäneet täällä nämä palvelut. Viimeisenä tämän tien päässä on kirkko ja hautuumaa. Ja ensimmäisenä on sairaala synnytysosastoineen... Oletkos huomannut?

– Jaa, niinpäs taitaa olla. En ole tullut ajatelleeksi, sanon ja ihmettelen Marian terävää kykyä huomata asioita ja yhdistellä niitä mielessään.

– Niin, ja siinä välil on viel kauppojaki ja posti, pankki, kapakka, kunnan virastoja, lääkäripalveluja, hammashoitoa, kuntoutusta...

– Niin on. Joku päivä funteerasin, että jos vaikka sattuu syntymään tän tien varrella, ei tarvitse välttämättä koko elämänsä aikana poistua täältä mihinkään.

– Ja tuossahan on vielä museokin ennen hautuumaata, Maria äkkää kun ohitamme vanhan ja hieman rapistuneen tiilirakennuksen, joka toimittaa paikkakunnalla museon virkaa.

– Ne on laittanut vielä tuonkin, jotta ihminen saa käydä enne kuolemaans vielä viimeisil voimillaan tiirailemas vanhoja kankia ja lapioita...

– Ei kai me tänään mennä hautausmaalle? kysyn Marialta toiveikkaana, sillä Maria haluaa käydä usein katselemassa hautoja. Toki siellä on kaunista näin kesän alussa ja kesällä, mutta muutama kerta viikossa risteily mykkien hautakivien saaristossa ei tunnun enää kovin houkuttelevalta.

Mutta Maria viihtyy hautausmaalla. Hän kuulemma tapaa siellä paljon vanhoja tuttuja. Enemmän kuin nykyisessä elämässä, jossa me hoitohenkilökunta olemme lähes ainoat puhekumppanit. Marian mielestä hautakivet juttelevat hänelle. Mutta minun mielestäni kuitenkin kuulostaa siltä, että Maria juttelee hautakiville.

– Ja Selma ja Kallehan siinä... Kas kun kukaan ei ole kastellut kukkia. Annapas Marianna vähän vettä niille orvokeille siinä. Hyvä, nyt ne jaksavat. Selma oli niin mukava ihminen... Kalle oli juoppo ja kävi kuulemma vieraissakin... Ja kai se Selma sen tiesi, mutta ei ollut tietävinään... Ei lähtenyt talosta... Emännän paikalta... Ja hyvä niin...

– Kaisa. Voi, miten ole ajatellut tuota Kaisaakin viime aikoina. Meillä oli niin paljon yhteistä. Olimme melkein samanikäisiä, mutta Kaisa lähti jo ajat sitten. Mua ei kai huolita... Annetaan kitua täällä viimeiseen asti... Poika varmaan käy hoitamassa noita ruusuja... Kauniita ovat, kuten Kaisa itse nuorena. Miehet siitä kilpaili ja minä sain osani siinä sivussa...

Pyörätuoli liikkuu vaivalloisesti hiekoitetulla käytävällä ja sitä lykkiessä tulee kuuma. Levähdän hieman ja istahdan penkille ja kuuntelen puolella korvalla miten Maria puhuu hautakiville. ... Ja sinäkin siellä. Jaa, kyllä se aika rientää. 20 vuotta jo kulunut, kun kukkia laskin haudallesi...

– Mihin äitisi on muuten haudattu? kysyn ja samassa tajuan, että kysymykseni on ehkä tahditon. Maria vaikenee. Hän istuu hiljaa paikallaan ja katselee kuin unessa suoraan eteensä.

– Niin... Kun ajattelin, että jos hän on haudattu tänne, takeltelen ja yritän kaikin konstein luovia pois Marialle kipeästä aiheesta. Äkkiä Maria vilkaisee minuun ja vastaa tasaisella, ilmeettömällä äänellä.

– Äiti on siellä edelleen. Nukkuu ikiunta sorakuopassa, jossa varmaan jo kasvaa vankka tukkimetsä päällä...

– Niin, ajattelin, että jos hänet on siirretty vaikka tänne, tai sinne Kaarinaan. Hautausmaahan, takeltelen ja äkkiä ymmärrän, miten mahdotonta oli silloin tai koskaan löytää tai siirtää menehtyneitä vainajia syrjäisistä sorakuopista. Ja miksi olisikaan niin tehty? Kokea jälleen sama tuska ja kipu? Kai jokainen sentti tätä maata on kuitenkin siunattu? En usko, että maa jonkun kirkkorakennuksen ympärillä olisi enemmän siunattua kuin mikä tahansa maa, myös ne syrjäiset ja hiljaiset isänmaan kunnaat, joissa moni ihminen, sotilas, punainen tai valkoinen koki matkansa pään joko taisteluissa tai teloitusryhmän edessä. Ja miten tuo kirkontorni risteineen tuossa muka vaikuttaa vainajan olotilaan tuonpuoleisessa. Varmasti ne kuuset, jotka nyt ehkä kasvavat Marian, sotilaan haudalla toimittavat yhtä hyvin ristin tehtävää ja enemmänkin. Kuulla korpiesi kuiskintaa...

– Hänellä on varmaan siellä nyt hyvä, yritän lohduttaa Mariaa, tytärtä, nyt jo vanhusta, kumaraharteista, hyvin pieneksi käynyttä hahmoa varjoisalla hautausmaalla, jossa kuin huomaamatta on noussut viileä tuuli ja järven takaa näyttää nousevan synkkiä pilviä.

– Kai meidän pitää lähteä takaisin. Saattaa tulla sade, sanon ja lykkään nopeasti pyörätuolin sorakäytävälle kohti hautausmaan takorautaista porttia. Maria ei vastaa mitään vaan istuu hieman apaattisena ja totisena tuolissa.

– Niinpä. Täällä voi saada kuoleman taudin...

– Äiti, hän sanoo hiljaa hetken kuluttua kun nousemme pientä ylämäkeä minä hiljaa puuskuttaen ja ponnistelen.

– Äiti oli rohkea nainen. Kertoivat, että hän ei pelännyt mitään tai ketään. Ja ei kai sotilaan pidäkään pelätä...

 

 * * *

 

Raija Westergård: Joko siipesi kantaa, Lisbeth?

Novelli v. 2004. Pöytälaatikkokokoelma (aiemmin julkaisematon).

   

– Äiti, 17-vuotias tyttäreni Lisbeth sanoo eräänä aamuna, eräänä leppoisana ja kiireettömänä lauantaina, kun sattumalta en ole työvuorossa ja luen Aamulehteä kahvimuki täynnä mustaa höyryävää kahvia ja katseeni keskittyneenä etusivun uutisointiin.

– Me muutetaan kuukauden päästä.

Kuulin varmaan väärin. Mitä tuo tyttäreni sanoikaan? Jotain muuttamisesta. Vasta 17-vuotias tyttäreni, kasvoillaan vielä lapsen pyöreyttä, mutta silmissä jo aavistus aikuisuutta.

– Me? Siis muutatte Juuson kanssa yhteen asumaan? hölmistyneenä suljen lehden ja jään tuijottamaan epäuskoisena tyttäreni ilmoitusta. Miten aika voi kulkea näin ohitseni, huomaamatta, miten se kasvatti tyttäreni pois lapsen viattomasta maailmasta, koska sinusta kasvoi aikuinen?

– Miten te muka pärjäätte? Sulla koulukin kesken?

– Juusohan käy töissä, Lisbeth vastaa hieman harmistuneena. Ovatkohan kaikki äidit noin hölmöjä? Luulevat, ettei nuoret selviydy elämästä.

– Saanko muuten viedä tuo pöydän olohuoneesta? Eihän siinä kukaan koskaan istu. Ja tuon hyllyn? Ja noita astioita tuolla nurkkakaapissa? Ethän sinä niitä edes käytä?

Toki, lapseni. Saathan sinä. Saat kaiken mitä suinkin tarvitset. Enhän voi kuitenkaan sinua estää lähtemästä, sillä lainaahan sinä olet minulle ollut, kuten eräässä laulussakin sanotaan. Lainaa vaan...

Mutta koska ja missä välissä kasvoit aikuiseksi? Miksi en huomannut sinussa naisen heräämistä? Tai... Huomasinhan minä, mutta en vielä kuvitellut sinun lähtevän lentoon pesäpuusta, lentoon omille räpytteleville pikku siivillesi. Toivottavasti nuo hennot siipesi kantavat kaikki maailman myrskyt ja tyvenet. Kasvatinkohan sinusta tarpeeksi vahvan, jotta kestät kaikki tämän elämän kolhut, kaikki esteet, törmäykset ja vastoinkäymiset? No, tietysti sinä kestät. Miksi edes sellaista epäilen, sillä olet varmasti paljon älykkäämpi ja vahvempi kuin minä itse olen ollut koskaan.

– Joo, ja verhoja saat, ja pöytäliinoja. Veitsiä, haarukoita, lautasia, mukeja, kattiloita...

Totta kai saat kotiisi kodin näköisiä esineitä, täältä, omasta lapsuudenkodistasi, jotta tuntisit olevasi turvassa, sillä sitähän kodin pitää olla. Pesä- ja turvapaikka maailman melskeeltä. Ja tietenkin viet nuo matot varastosta, siellähän ne turhaan pölyttyvät. Ja vielä tuo ja tuo, mitä minä muka noilla itse teen, koska sinäkin olet poissa ja...

En voi uskoa tätä todeksi kuitenkaan. Vastahan sinä synnyit, kipuilit koliikissasi ja heräsit aina aamuisin vähän viiden jälkeen ja halusit leikkimään äidin kanssa, aivan äsken opetin sinut syömään itse, opetin istumaan potalla, varomaan autoja kun opit ajamaan kolmipyöräisellä, vasta äskenhän heitit tuttisi roskiin ja ihan äskettäin aloitit ekaluokan kantaen selässäsi liian suurta vaaleanpunaista reppua...

– Juuso saa työpaikaltaan transitin lainaksi. Ensi lauantaiksi. Silloin me muutamme.

– Ai, ensi lauantaina jo...

Pakko minun on sopeutua ajatukseen lähdöstäsi, tyttöni. Enkä voi olla niin raukka, että näyttäisin kipuani sinulle. En halua olla marttyyri, enkä myöskään halua sääliä sinulta, tyttäreni. Sinun täytyy lähteä iloisella mielellä ajatukset tulevaisuudessa, sillä huominen on sinun, tulevaisuus, joka kimmeltää kaikkien nuorten mielessä uutena ja auvoisena. Ja niin pitääkin.

Ei, minun on oltava vahva ja itkettävä öisin kun muut nukkuvat. Niinhän olen aina tehnyt, sillä vain yö on kyllin viisas ja lohduttava. Ja vaikka lähdet nyt, olet silti aina minun tyttäreni, minun lihaani ja vertani, minun kuvani ja kasvoni, minun hymyni sinun huulillasi ja helisevä nauru kuin menneisyyden kirkkaana juoksevat vuoripurot. Missä se olikaan? Krimin vuoristossa joskus kauan sitten kun sinua ei vielä ollut. Puro, jonka vettä maistamalla elää kauan ja viisaasti. Niinköhän?

Mutta minun on jatkettava elämääni kuten ennenkin, kestettävä tyhjä paikkasi ruokapöydässä, hoidettava kissat, joita sinä rakastit ja kai rakastat yhä ja on keksittävä huoneellesi muuta käyttöä. Jospa vien sinne ompelukoneen, joka on tähän asti ollut kodissamme vailla vakituista paikkaa...

 

 * * *

 

Raija Westergård: Minun talvisotani novellikokoelmasta Jälkeen kahdeksantoista (2005)

 

Kohti pohjoista. Juna jyskyttää samaan uuvuttavaan tahtiinsa, maisemat vaihtuvat. Enää en viitsi kiinnostua asemista ja paikkakunnista, koska matkan määränpää on kuitenkin aina mielessä. Juna on täynnä nuoria miehiä, jotkut istuvat hiljakseen, vakavina ja puhumattomina kuten minäkin.Toiset taas pitävät jatkuvasti ääntä, pelaavat korttia, kertoilevat kaskuja ja milloin mitäkin, eri murteilla puhuttuja lauseita säestää välillä remakka nauru, joka ikään kuin tarttuu kauempanakin istujiin, vaikka varsinaista juttua eivät ole edes kuulleet. On kuitenkin tapana edes hymyillä, vaikka juttu ei muuten naurattaisi yhtään. Minäkin hymyilen aina naurunremakan tahdissa, jotten erotu porukasta.

Vieressäni istuu hiljainen poika. Vaalea, vakavakasvoinen poika lienee ehkä vain hiukan päälle kahdenkymmenen ikävuoden. Näiden poikien porukassa tunnen itseni varsin iäkkääksi, olenhan jo täyttänyt 27 vuotta. Kokematon olen toki minäkin sotaan, kuten nämä junan nuoret miehet.

Tuskin nuo nuoret miehet osaavat ajatella sotaa tosissaan. Heille sota on ehkä seikkailu, huviretki ja jännittävä matka tuntemattomaan paikkaan. Huomaan äkkiä pohtivani, että miten moni noista nauravista pojista palaa takaisin ja vieläpä hengissä. Ja palaanko itse koskaan kotiini Kiikoisiin.

Vaivun hetkittäin uneen ja unen maailma tunkeutuu tajuntaani vieden minut pois todellisuudesta, junan rytmikkäästä puksutuksesta, hälisevistä äänistä ja tuntemattomasta määränpäästä. Uneksin olevani kotona taas, kalastamassa joella ja Marjajärvellä, tunnen heinikon hieman mädäntyneen tuoksun ja joen hiljaisuuden. Kala syö hyvin ja vedän siiman kireälle. Suuri hauki on tarttunut uistimeen ja kiskon sitä ylös vedestä… Herään säpsähtäen junan vauhdin hiljentyessä ja ikkunasta avautuvaan tunturimaisemaan. Junan vauhdin yhä hiljentyessä, tulevat näkyviin taloja, asutusta.

– Rovaniemi, lukee joku asemarakennuksen seinästä. Juna pysähtyy ja meidät komennetaan ulos. Kylmä viima tarttuu etelästä tulevien miesten tajuntaan ja pohjoinen puhuu, kuten vain Lapissa voi puhua.

Tarkkaa määränpäätä ei kerrota vieläkään ja tajuan vähitellen, että sitä ei tulla koskaan kertomaan. Olemmehan vain sotilaita, joiden tehtävä on ottaa ase ja puolustaa maata. Mutta kunpa kysymys olisikin vain puolustamisesta eikä hyökkäämisestä, kuten pahoin pelkään.

Mutta sotilaana en voi muuta kuin totella määräyksiä, kuunnella esivaltaa ja sotaherroja - toivottavasti he tietävät mitä tekevät. Se Mannerheim on tietysti kokenut mies ja ylipäällikkönä kaiketi paras mahdollinen, mutta siellä on monta muuta sotahullua pikkuherraa, jotka jo punakapinasta asti ovat tunteneet vihaa venäläisiä kohtaan.

 

Kuorma-autoletka matelee hitaasti kohti itärajaa. Jokaisessa autossa on noin kaksikymmentä miestä, jotka ovat nyt hiljaisia ja omissa mietteissään. Kun ajattelen mielessäni Suomen karttaa, niin luulen matkaavamme kohti Kemijärveä ja siitä eteenpäin. Savukoski, Salla, Pelkosenniemi. Miksihän me Porin seudun miehet tuodaan tänne? Oletin joutuvani Kannakselle, mutta kai se nyt sitten on sama, jos kerran aseeseen täytyy tarttua.

Vastaamme tulee kuorma-autoja, joiden lavat ovat peitetty pressuilla. Jotkut ovat ilman peitettä ja niissä näkyy kuljetettava kuorma. Lumipukuisia, likaisia, verisiä ja vääntyneitä jäseniä kohmettuneena makaa lavalla sikin sokin. Avonaiset silmät ovat lasittuneet tuijottamaan johonkin kauas, toiseen aikaan. Näky vetää hiljaiseksi jopa kaikista puheliaimmat meistä vaikenevat.

Joku pojista kuuluu kysyvän eräältä autonkuljettajalta, että mitä siellä edessäpäin on tapahtunut. Kuljettaja kuuluu huikkaavan takaisin, että ”täällä käydään sotaa”. Osasto käy entistäkin hiljaisemmaksi matkan jatkuessa.

 Nyt pysähdymme ja majoitumme metsään. Teltta pystyyn ja pakkasta ainakin yli 30 astetta. Onneksi löysimme nämä heinäpaalit, jotka levitimme alustaksi. Jalat kyllä tarkenevat kamiinan lämmössä, mutta pääparka palelee karvalakista huolimatta.

 

– Uusi hyökkäys tulee! joku huutaa ja puna-armeija tulee kohti ketjussa, ilman lumipukuja ja heidät erottaa hyvin lumisessa maisemassa. He ovat nyt hyökänneet yötä päivää. Tuskin selviän täältä elävänä, mutta teen minulle annetun tehtäväni, kuten on määrätty. Konekivääri siis laulamaan kun kerran Suomen herrat niin määräävät.  Paras on olla ajattelematta mitään, vain tätä hetkeä kuumenevaa konekivääriä.

Tulee ketjussa tieto, että nyt on vihollinen lyötävä täällä Pelkosenniemellä. Siis jälleen hyökkäykseen. Huutoa, tykkien kumua, kranaatit iskeytyvät lähelle, puita kaatuu, ajan taju katoaa. En tiedä enää olemmeko taistelleen päivän, viikon tai kuukauden - mutta viimein nuo sinnikkäät vanjat kääntyvät ja lähtevät peräytymään. Hirvittävää jälkeä näkyy kaikkialla. Näen, aistin, haistan silpoutuneita ruumiita - myös omia - kaikkialla, murskaantuneita hyökkäysvaunuja, tykkejä, autoja, aseita, hevosia - hevosia lähes 40 asteen pakkasessa. Mitähän niille eläinparoille tehdään?

Pääsemme lepäämään, en muista koska olen viimeksi nukkunut silmäystäkään. Kolme viikkoa on mennyt erittäin vähäisellä unella. Onko todella noin paljon pakkasta, sanovat mittarin käyneen 48 asteessa. Metsistä löytyy paljon venäläisiä, jäätyneenä kylmenneiden nuotioidensa äärelle. Tuskin ovat tottuneet pohjoisen talveen ja joku tiesi heidän olevan pääosiltaan tummaa rotua, jostakin Keski-Aasian vuoristoseudulta - alueilta, joissa ei milloinkaan ole pakkasia.

 

Taas mennään ja lujaa, taisteluun ja eturintamaan. Tottuuko tähän ryskeeseen koskaan? Äkkiä ampuja hiljeni, vilkaisen häntä ja hän kaatuu hiljaa minua kohti luodin jälki otsassaan. Hän kuolee ääntä päästämättä, vai onko kuuloni mennyt lopullisesti. Työnnän hänet sivuun ja käyn itse konekiväärin sihtiin.

– Syöttäjä tänne! huudan sivulleni, mutta tuskin kukaan kuulee. Viimein joku tulee, nuori, kalpea ja tärisevä mies.

Parasta olla ajattelematta kuolemaa, omaa tai vihollisen, parasta olla ajattelematta mitään. Täytyy kirjoittaa äidille jotain, kun joulukin on kohta käsillä. Mistä pirusta noita punatähtisiä oikein riittää noin paljon suolattavaksi

 

Miten voi olla näin helvetin kylmä.Seisomme liikkumattomina aavalla tunturilla, jossa puusto on vain jotain kitukasvuista tynkää ja nekin lähes lumen peitossa. Yritän liikutella varpaitani, jotka tuntuvat jo tunnottomilta. Olen tiedustelupartiossa ja lähdimme kuuden muun kaverin kanssa ylittämään erästä tunturia kun vihollisen lentokoneet alkoivat jylistä. Jos olemme aivan liikkumatta, he eivät huomaa meitä lumipuvuissamme, mutta toisaalta tämä liikkumattomuus voi myös koitua kuolemaksi - jäätymällä. Jos nuo vanjat tarkkoja ovat, he keksivät kyllä meidän jälkemme ja kohta saattavat suolata meidät tähän.

Koneet ovat ehkä vain tiedustelulennolla, nyt kuuluvat kaartavan jo takaisin. Käännän päätäni hitaasti äänen suuntaan, jotta näen kun ne tulevat kohti. Eivät sentään kohtisuoraan, joten eivät kai huomanneet meitä. Onneksi tällä kertaa.

Hiljaisuus. Nyt koneet ovat poissa ja joukon johtaja antaa lähtökäskyn. Täytyy hiihtää nopeasti pois kohti itää ja yrittää kiertää vihollisen selustaan. Yritän hiihtää kaikin voimin kohmettunein jäsenin ja vähitellen veri alkaa jälleen kiertää. En siis jäätynytkään, ainakaan vielä.

Korpi on hiljainen ja etenemme yhä syvemmälle kohti koillista. Puhuminen on kielletty ja lumipuvuissamme lienemme kuin äänettömät tunturin aaveet. Ihmettelen itsekseni kun ei taistelujen äänetkään kuulu tänne, mutta kai tuo meidän johtaja tietää, kun kerran on kouluja käynyt tätä varten. Onneksi osaan vielä jonkinlaista kuuromykkien viittomakieltä, lapsuudessa opittua, koska molemmat tätini olivat kuuromykkiä. Tuosta viittomakielestäkin siis on vielä jotain apua, eipä olisi uskonut. Harvat sitä vain ymmärtävät, ainakaan näissä porukoissa.

Seitsemän miehen osastomme pysähtyy. Kuuntelemme tovin korpiseudun ääniä. Mitään ääntä ei kuulu, mutta silti kukaan meistä ei puhu. Missähän me mahdamme olla, yritän viittoilla kysymystäni porukan johtajalle. Hän puristaa vain päätään. Siis olemme eksyksissä ja vielä vihollisen alueella. Että sillä lailla.

Yritämme tutkia karttaa kukin vuorollamme, mutta mistään ei saa kiinni sijaintiamme. Aurinkoakaan ei ole nyt näkyvissä, koska on kaamosaika, mutta silti ei kuitenkaan täysin pimeää. Lumi valaisee kummasti ja kun tähän tottuu, on aivan sama onko yö vai päivä.

Yöllä suunta katoaa kokonaan, mistään ei näy valonkajoakaan, eikä kukaan meistä osaa suunnistaa tähdistä. Hiihdämme siis edelleen, pakko pysyä liikkeessä, koska kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin. Jalat tuntuvat jo täysin tunnottomilta. En viitsi edes miettiä pakkaslukemia, mutta arvatenkin jossakin 30 ja 40 asteen välillä, ellei enemmän. Minun mielestäni hiihdämme aivan väärään suuntaan, mutta jos meri tulee vastaan, niin silloin viimeistään tiedämme, missä olemme. No, eipä tuokaan ajatus paljon lohduta.

Kuiskailemme, että uskaltaako tehdä nuotion. Ehkä se on pakko. Täytyy levätä ja lämmitellä jotenkin. Teemme nopeasti havumajan ja nuotion. Kaksi miestä hiihtää laajaa vartiolenkkiä, miehet vaihtoon kahden tunnin välein. Hiljaisuus on rikkumaton ja nuotiomme savu nousee pystysuoraan ylös. Rukoilemme itse kukin, että vaivainen nuotiomme ei näkyisi vihollisen sihtiin.

 

Kolmas päivä erämaassa eksyksissä. Nälkä ei enää tunnu kovin pahalta. Miten monta päivää ihminen pystyy olemaan syömättä, ennen kuin kuolee? Pakko on pian päästä ihmisten ilmoille, jos nimittäin aikoo selvitä vielä joskus hengissä Kiikoisiin. Ylitämme erään joen ja joku yrittää hakata keskivirran kohdalla jäähän reikää. Hakkaamme kaikki vuorotellen. Jää on paksua ja työ hidasta. On selvitettävä joen virtaussuunta, jotta voisimme suunnata omia joukkojamme kohti. Vihdoin jää antaa periksi ja tumma vesi syöksähtää näkyviin. Tuijotamme kaikki virran kulkua ja nopeasti teemme täyskäännöksen. Jotenkin tiesin, että meri tuskin oli enää kovin kaukana. Olimme edenneet koko ajan yhä syvemmälle vihollisen puolelle ja nyt siis palaamme takaisin.

Omia jälkiämme on helppo seurata, mutta lopulta nekin häviävät tunturin viimaan ja jauhomaiseen lentävään lumeen. Täytyy vaan pitää tietty kiintopiste kohdallaan, niin saatamme selvitä omien puolelle. Kukaan ei osaa sanoa kumpi on pahempi vaihtoehto: jäätyä kuoliaaksi erämaassa tai joutua vihollisen vangiksi. Tuskinpa niillä lopulta paljon eroa olisi.

Kuuden vuorokauden erämaavaelluksen jälkeen meidät huomataan. Emme tiedä ovatko sotilaat omia vai vihollisia, mutta kuitenkin jäätävää erämaata parempi vaihtoehto. Nostamme kädet pystyyn ja heilutamme yhtä riisuttua lumipukua antautumisen merkiksi - mutta he ovatkin omia poikia. Jäseneni alkavat vapista ja lysähdän hangelle. Elossa, ainakin toistaiseksi.

Tosin toinen jalkani taitaa olla jäätynyt. En tunne siinä minkäänlaista elämää ja värikin on tummanpuhuva. Meidät viedään kiireesti sairastuvalle ja sotasairaalaan Vaasaan. Katkaistaankohan tuo jalka?

 

Ei sentään tarvinnut katkaista jalkaa, mutta vähältä piti. Paljon on täällä sairaalassa poikia - jäätymisvammoja, mutta enemmän kranaatin jäljiltä ja ampumahaavoja, toiset todella huonossa kunnossa. Taipaleenjoelta tulee aina vaan lisää haavoittuneita. Sanovat siellä olevan helvetti irti. Pohjalaiset pojat uhoavat haavoistaan huolimatta taisteluintoa, ryssät lyödään viimeiseen mieheen. En viitsi osallistua keskusteluun, itse en ryssittele koskaan ja minusta ne punatähtiset ovat pirun hyviä ampujia, ainakin tarkk’ampujat.  Parhaat heistä ovat kuulemma kotoisin Kiinan rajoilta ja he saattavat osua keskelle otsaa pitkältäkin matkalta. Olen nimittäin nähnyt niin tapahtuvan monta kertaa, kun nuoret ja kiivaat sotilaat nostavat päätään liian varomattomasti.

Että taitaa se vanja jäädä kuitenkin lyömättä, hyvä jos jotenkin rauha pystytään saavuttamaan, vaikka millainen vaan. Sota ei tuo muuta, kuin murheita kaikille, sodassa kun ei ole voittajia milloinkaan.

Mutta kai on paras olla hiljaa noiden pohjalaisten kanssa, varsinkin tällaisen entisen punakaartilaisen sisarenpojan.

 

Ruotsalaisia vapaaehtoisia poikia on tullut riveihimme. Ymmärtäisipä vain mitä juttelevat, mutta samapa tuo. Täällä Sallassa on nyt hiljaisempaa, ainakin kun vertaa Pelkosenniemeen vähän ennen joulua. Miten oikein selvisin sieltä tulihelvetistä? Tarkkana tosin täytyy olla nytkin, kuuluu vihollinen liikkuvan tuolla vähän matkan päässä. Propagandakin on heillä aseenaan, vaikka taitavat mennä sanat kuuroille korville.

Joku kertoi, etteivät nuo punatähtiset ole saaneet juurikaan sotilaskoulutusta ja siltä se vähän näyttääkin. Tulevat vaan rintamana kohti, eivät edes yritä suojautua. Ja kun edellinen rintama on kaatunut, tulee uusi letka. Aivan kuin katselisi Napoleonin ajan sotaa jossakin Ranskassa.

Niiden sota on silkkaa miesten teurastusta, vaikka kai se sitä on tälläkin puolella, mitä tulee arkkujen määrään tuolla yhdessä kirkossa. Valkoisia ruumisarkkuja oli nostettu penkkien päälle ja niitä oli paljon. Odottivat kuljetusta kotiseudun multiin. Voi poikaparkoja ja heidän omaisiaan.

 

Kauniita ovat maisemat ja varsinkin nyt, kun kevät on alkamassa. Aurinkoakin jo alkaa olla vähän näkymässä eteläisellä taivaanrannalla. Mitenköhän se äitimuori siellä kotona pärjää? Ja jos tämä sota on minun loppuni, niin miten hän sitten pärjää. Kai naapurit auttavat minkä pystyvät.

Hajanaista ammuntaa. Joku sotahullu äsken sanoi, että kohta ne antautuu. En usko sitä, miksi niin tekisivät moninkertaisella ylivoimalla, tykeillä ja tankeilla. Hyökkäysvaunuja tuntuu riittävän ja nuo vanjat taistelevatkin juuri niiden turvin, vaikka me ollaan tankkeja tuhottu aika tavalla. Se molotovin coctail on paras ase niihin ja kasapanokset myös.. Luukkuja eivät avaa, vaikka teräsrakkine menee kelvottomaksi. Mieluummin kuolevat sinne sisälle.

Meidän pojissa on oikein tankkientuhoojat erikseen, rohkeat miehet, jotka osaavat homman ja eivätkä pelkää mitään. Tämä armoton pakkanen on myös kaiketi meidän puolellamme, olemme tottuneet kylmään toisin, kuin vastapuolen miehet. Ja niiden tankit, vaikka niitä paljon onkin, ovat myös herkkiä hyytymään pohjoisen kovissa pakkasissa.

Mutta saisi tämä sota jo loppua. Pääsisi kotiin ja omaan rauhaan. Kuulokin on tainnut heikentyä tässä jatkuvassa paukkeessa ja ryskeessä. Ja nukkuminen on yhä erittäin vähäistä. Onneksi siellä sotasairaalassa sai nukuttua, lääkkeillä tosin sielläkin.

 

Rauha. Mikä ihana sana, mutta sen ehdot ovat kovat. Silti tämä turha tappaminen on nyt loppu, mutta miten kauan? Vanja yritti vielä puhkaista linjamme, mutta rauhansopimus ehti ensiksi. Täytyy sanoa, että se oli meidän onnemme, sillä vihollinen oli selvästi koonnut itsensä ja yritti kaiketi uusin voimin rynnäkköä täällä Sallassa. Asemissa täytyy olla silti, vaikka sopimukset ovat jo kirjoitettu Moskovassa.

 

Lomalla. Kotiseutu ja koti, vaatimatonkin on aina ihmiselle maailman paras paikka. En viitsi kertoa vanhalle äidille kaikkea kamaluutta, mitä sodassa olen nähnyt ja kokenut. Kai hän sen kuitenkin osaa jotenkin kuvitella omassa päässään ja siitä, mitä sanomalehdet kertovat. Vaikka sanomalehtien kirjoitukset ovat mitä ovat, mutta äskettäin siinä oli juttua Pelkosenniemen taisteluista. Yhä ihmettelen sitä, miten säilyin sieltä hengissä. Vihollisella kun oli moninkertainen ylivoima, jos nuo ilmoitetut sotilasmäärät sitten pitävät paikkansa.

Sinne pohjoiseen vaan pitää vielä palata, vaikka rauha tuli jo maaliskuun 13 päivä. Kai ne varautuvat uuteen sotaan ja kai se paras onkin varautua. Mutta en viitsi kyllä sinne enää mennä, mutta kai se on pakko kuin köyhän kuolema.

Niinpä niin, täällä sitä vaan ollaan edelleen, vaikka sota on loppunut jo yli kuukausi sitten. Pitäisi päästä kotiin kylvöille ja muutenkin. Eihän se vanha äitimuori siellä mitenkään saa töitä hoidettua ja naapureillakin lienee omat kiireensä. Ja miehet ovat vähissä kun se Mannerheim syötti niitä tykin ruuaksi ihan liian kanssa. Taikka eihän se syy yksin Mannerheimin kontolla ole sentään.

Lunta täällä näyttää vaan olevan ja pikemminkin lisääntymään päin. Ei ainakaan sulamista tee, kuten kaiketi kotopuolessa. Jos siellä tähän malliin on lunta ollut, niin sitten se vanha riihen katto on aikaa romahtanut. Taikka mitä siitä sitten, täytyy sitten tehdä uusi katto.

Na kuuluivat tuolla puhuneen, että muuten me poikamiehetkin päästäisiin kotiin, mutta kun junat kulkevat miten sattuu. Ihmettelen vaan, että miten ne ukkomiehet sitten pääsi kotiin. Tuskin sentään jalkapatikassa, arvelen.

On niitä Kiikoisten poikia päässyt lomille jokusia, kuulemma, mutta ei kokonaan vapaaksi ketään sentään. Salon Erkki, sukulaismies on edelleen ollut linnoitustöissä, samoin kuin veljensä Arvo, Klingan Arvo ja Nevanpään Aarne. Männistön Yrjö-serkku oli vapautettu kokonaan, kertoivat sillä olevan joku vika, mutta tuskin sillä muuta on kuin ikävika. Asser-serkustakaan en ole kuullut mitään, ettei olisi vaan kaatunut, poika-parka.

Oman paikkakunnan miehet ovat aina jotenkin kuin sukulaisia tässä firmassa, kun kaikki ollaan juoksuhautojen äärellä ja Mannerheimin juoksupoikina. Ja kai tässä vielä juostakin saa, tuskin tämä sota tähän päättyy, sanon minä. Herrat sanoivat, että tämä sota oli vain vapaussodan jatke, mutta minä olen vallan toista mieltä. Kapina oli luku sinänsä ja tämä sota jotain aivan muuta. Tarkemmin en ala näitä asioita määrittelemään, sillä minä olen vain korpisoturi ja teen mitä käsketään, koska on pakko.

Niin, pakko. Onhan täälläkin jokusia karkureita ollut, vaikka vähemmän kuin äkkiä luulisi. Olen nähnyt miten karkureille käy. Siinä ei odotella sotaoikeuden päätöksiä vaan oikeus puhuu paikalla, kivääreillä. Parasta siis vaan pysytellä riveissä ja toivoa parasta, vaikka kyllä tämä hullun hommaa on ollut, kaiken kaikkiaan.

Nyt jo kesäkuu ja näyttää täällä Tyrvään seudulla olevan täysi kesä. Kyllä tämä karvalakki taitaa nyt olla hieman liikaa ja taitaa nuo ihmisetkin katsella vähän pitkään. Vaikka mitä siitä, katsokoon vaan, olenhan tulossa sodasta, isänmaata puolustamasta.

Onneksi sain nukuttua tuolla junassa, vaikka pätkittäistä se uni vaan tahtoo olla. On tässä tohinassa toki oppinut valvomaan, eipä silti. Jos olisi polkupyörä nyt, pääsisin nopeammin kotiin, vaikka eihän tässä mitään kiirettä ole. Enää.

Kyllä kotiseudun vainiot voivat olla kauniita, voikukka kukkii ja linnut laulaa. Toki pohjoisen maisemat myös salpasivat henkeä, jos niitä olisi saanut rauhassa katsella silloin talvella. Jos jäi liiaksi tuijottamaan revontulia, saattoi henkeä todella alkaa salpaamaan ja huomata punatähtisen luodin rinnassaan. Ja kaunis oli myös Lapin kesä vaivaiskoivuineen ja siintävine tuntureineen, mutta silti en sinne olisi jäänyt mistään hinnasta kun kerran pois viimein pääsin.

Täällä kyläseudulla ne katselevat niin uteliaasti. Tuokin akka oli vähällä laskea rämällä pyörällään ojaan, kun tuijotti niin pitkään vielä minut ohitettuaan. Olisin toki tuon nais-ihmisen voinut viedä vaikka takaritsillä pienen matkaa, mutta olkoon.

Kas, tuossa joku vetää Suomen lippua salkoon. Niin, nyt taitaa olla juhannusaatto. Taidankin tästä pysähtyä ja vetää lippaan, ihan vaan kaatuneiden kavereiden kunniaksi.

…Siniristilippumme, sulle valan vannomme sydämin…

 

Lippua salkoon nostamassa ollut mies kuuli äkkiä tien poskesta laulua ja kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Ruostunut polkupyörä oli maassa pitkällään ja sen vieressä seisoi resuinen talvisodasta palaava sotilas reppuineen, karvalakki kädessä ja teki kunniaa Suomen lipulle.

 …Sinun puolesta elää ja kuolla…